Berliini

Rentouttavan lomapäivän tunnistaa siitä, että kello soi 04:30. Onneksi taksikuski ei puhu, eikä kentällä ole jonoa. Munkkipossukahvi pärisee neljän tunnin unilla aika hyvin. Krista on bookannut meille sekä ikkuna- että käytäväpaikan, oletuksella, ettei siihen keskelle tule kukaan. Tietenkin tulee - hipsterityttö, joka ravaa yhtenään vessassa. Takanani viisivuotias poika kysyy äidiltään ainakin neljästi, että onks toi radio. Äiti ei vastaa. Kysely jatkuu aina vaan, huomiota ei tule. Lentoemo taas tiedustaa minulta, joisinko jotain - kun pyydän kolaa, se kysyy että still or sparkling. Mitä tuohon vastaisi? Ruokana tarjotaan tänään suolarinkeli, joka tosin ei ole rinkelin muotoinen, vaan pitkulainen sämpylä - eikä yhtään suolainen. Väri on sentään oikea. Hipsterityttö käy kymmenettä kertaa vessassa, pikkupoika ränkkää tarjotinta auki ja kiinni ja ilmoittaa, että ikkunasta näkyy maapallo. Kartan mukaan se on Puola.

Lentokentän aavalla tuulee, kerosiini haisee, taustalla aurinko joka ei lämmitä.

Seitsemän päivän seutulippu maksaa vain kaksi euroa enemmän kuin tarvitsemamme neljä päiväkorttia - vaivansäästön arvoista. Airbnb:n kautta hommatussa kämpässä on korkeat huoneet, lattia leveistä lankuista ja 90 neliötä. Lämminkin on, kun kääntää patteria isommalle. Systeemi on erikoinen; keittiön Junkers-merkkinen pömpeli lämmittää pattereissa kiertävän veden kaasulla. Eivät kai ole kuulleet kaukolämmöstä, nämä tekniset saksalaiset... Makuuhuoneessa on viisi kulmaa ja yksi seinä peiliä, kymmenen neliön kylppärissä erikseen suihku ja amme ja happy end -merkkistä vessapaperia, keittiössä kummallinen sähköllä käyvä lämminvesihana, jonka vesi tulee eri putkesta. Ja kaasuhella. Keksin melkein heti, miten uuni sytytetään - se lämmittää meille lähikaupan pizzaburgerit. Alakerrassa on pikkukauppa, josta saa kylmää Jeveriä. Olen sen arvoinen.

Pienten päikkäreiden jälkeen kello on vasta kolme, sisäinen kello noin seitsemän. Keli on sellainen t-paita ja farkkurotsi auki -tyyppinen, Suomessa kuulemma vihmoo räntää. Junailemme itsemme Hackescher Marktille ja koluamme sitten museosaaren rantoja. Heti löytyy kreikkalaisia pylväskäytäviä ja dorkan näköisiä leijonia. Katolla patsas, jossa leidi kesyttää siivekästä hevosta - Pegasus syö kiltisti sotilaskypärästä. Museot ovat ikuisessa remontissa, opastaulun mukaan valmista tulee vuonna 2025. Hippi muistaa paikallisen lentokenttäfiaskon ja epäilee vahvasti.

Friedrichstrassen asema, kyynelten palatsi ja kolmioleipä - siinäpä tuokiokuva. Googlaa, jos et tiedä. Valtiopäivätalon kohdalla arkkitehtuuri muuttuu todella moderniksi, kuvista tulee väkisinkin melkein abstrakteja. Aurinko laskee, lasipinnat kiiltävät, joki on lähes tyyni. Liittopäivätalossa on erittäin iso pyöreä ikkuna, paikalliset ovat ristineet sen pesukoneeksi - parempi kai sekin kuin kuin kulttuuritalon lempinimi raskaana oleva osteri. Itäpuolen TV-torni katsoo kaikkea ylhäältäpäin kuin seestynyt mafioso.

Päärautatieaseman edustalla on julmettu määrä poliiseja ja poliisiautoja. Syykin selviää: aidatun aukion toisella reunalla seisoo hajanainen, noin kahdenkymmenen uusnatsin joukkio, toisella reunalla yhtä monta antifasistia. Viirit liehuvat laiskasti, laulujakin viritellään, mutta ne kuivuvat pian kasaan. Ei taida tulla isoakaan kähinää. Siirrymme silti aseman ostoshelvettiin hakemaan erikoisia oluita (mm. Pilsator Pilsener) ja kummallisia ruokia (Herr Doktor Ötkerin pastatäytteinen pizza, anyone?) Saatavilla olisi ollut myös ein berliner eli hillomunkki, neljän paketissa - terveisiä herra ameriikan presidentille. Kämpille päin junaillessa, metroa vaihtaessa altistumme haitarinsoitolle: biisi on joko Common People tai Hotel California tai ehkä molemmat yhtä aikaa - paha sanoa, kun rytmi ei pysy kasassa hetkeäkään. Seuraavalla tasanteella joku irrottaa viulusta kissantappamisen ääniraitaa, eikä saa montakaan rahaa ohikulkijoilta. Kyllä kulttuuri on sitten hienoa.

Kämpillä lämmitämme asioita ja syömme niitä vasta sitten. Hyvää yötä, täältä tähän.