Berliini, päivä 3.

Viivelähtö tänäänkin, mutta heti suoraan asiaan. Metroilimme itsemme katselemaan hylättyä Itä-Saksalaista kylpyläkompleksia, vähän niinkuin Serenaa, mutta 80-luvulta. Tai no, sieltähän sekin on. Paikka löytyi pienen harhailun jälkeen, ja sisäänkin päästiin ihan kävelemällä. Aluksi vähän kuumotti, että soittaako joku kytät tai huutaako ohilipuva mummo saksalaisia kirouksia. Ketään ei kuitenkaan kiinnostanut.

Täällä oli todellakin käyty ennenkin, ikkunoita rikottu ja seiniä maalattu. Ison lasitalon nurkassa kasvoi vielä ihan oikea palmu, miten lienee selvinnyt talvista... Villiintynyt puutarha jatkui, ohitimme vesiliukumäen palasia ja loputtomasti tyhjiä spraypurkkeja. Rakennusten sisällä oli lähinnä hohkavankylmää pimeää, kosteaa ja epäkiinnostavaa, kunnes kampesin sisään laudoitetun lasioven rikkinäisestä alaruudusta. Hämmennyksen huokaus pääsi hipistä; seisoin valtavassa hallissa, joka oli täynnä erilaisia kiemurtelevia uima-altaita ja mielipuolisia kaakeliluomuksia - kaikki täyteenmaalattuja ja piirrettyjä, roskaisia, tahmeita. Graffitoidut kattoikkunat hohtivat kuin lasimaalaukset, jossain haukkui koira.

Kiertelimme halleissa ja huoneissa kuvailemassa ja ihmettelemässä - tämä oli hieno paikka joskus muinoin, kuulemma myös todella suosittu ennen muurin murtumista. Alamäki alkoi kuitenkin nopeasti, ja lopulta lastenaltaassa kellunut rotanpaska katkaisi kamelin selän.

Toimistoissa oli tärkeitä papereita vuodelta 85, keittiössä loputtomasti lasinalusia, ulkoaltaissa liejupohja ja kymmenen senttiä vettä. Kyltti varoitti sukeltamasta, kun on niin matalaa. Hmm. Muitakin turisteja nähtiin, englantia puhuva iso porukka toi mukanaan tuliterän vaahtomuovipatjan (tätäkö varten melkein joka korttelissa on madrazen outlet?) ja useita koreja juomaa. Toinen porukka yritti rakentaa trukkilavoista ja metalliaidoista tikkaita katolta alaspäin - ylös olivat kyllä päässeet kaiken sen roinan kanssa. Vaan mikäpä siinä bilettäessä, jännä paikka ja lämmin ilma - auringossa suorastaan kuuma. Kiipesin torniin, josta liukumäki ennen lähti, lasku omalla vastuulla, edelleen, vaikkei koko mäkeä enää ollut. Näkymä oli tavallaan lohduton ja toisaalta todella hienon apokalyptinen. Luonto ottaa omansa ja nuorison pitää saada harrastaa.

Ajelimme takaisin ytimeen, koska Dada Falafelissä oli käytävä ja kuva shawarmasta otettava. Viereisestä kalliista luomukaupasta hankimme puistoeväät, hintava pienpanimo-olut maksoi kolme euroa pullo. Se maistui spitaalisen hyvältä Spreen rannalla, tuomiokirkon takana, tv-torni päästä kasvaen, ainakin kuvissa. Ohilipuvien jokilaivojen turistit vilkuttivat maanisesti, vaikka kukaan ei vastannut - yllättävän moni oli selvästikin luokkaretkellä, erikoisteinit erikoishousuissaan aina jonon viimeisinä. Mustat silmärajaukset, niitit ja tylsistynyt ilme eivät mene ikinä pois muodista.

Sitten tarkistamaan Haus Schwarzenbergin katutaiteet. Turisteja on vuosi vuodelta enemmän, melkein inhottaa olla osa samaa laumaa - mutta minkäs teet, tarjonta on täällä parempi kuin ehkä missään. Seinät täynnä pientä ja oivaltavaa, isoa ja taidokasta, herkkää, voimakasta, rumaa, piruilevaa... Ei todellakaan pelkkää reviirimerkkiä ja suherotägiä. Hippi suosittelee, vaikkei tahtoisi.

Krista meni kosmetiikkakauppaan, itse etsin automaattia. Kulmalla olikin pankki, josta löysin neljää eri laatua: otto, talletus, laskunmaksu ja joku muu - ehkä sieltä sai sijoitusneuvoja. Muistan nähneeni nykytaiteen, jossa kasvi oli kytketty elektrodeilla tietokoneeseen, joka arpoi ruudulle pörssiosakkeita - kasvi tavallaan päätti, myydäänkö vai ostetaanko. Se oli hieman voitolla.

Ostimme taas kaupasta kaikkea kummallista, kuten edellämainitun pastapizzan ja poistuimme kämpille syömään. Warschauer Straßen aseman kojusta vielä ranteenpaksuinen kebabrulla, täyttä asiaa kolmella eurolla. Kolikkovaranto kasvaa uhkaavasti, käteisen kanssa ei osaa enää toimia. Lompakko painaa kilon.

Eilisistä sarjisostoista mainittakoon mainio Hipster Hitler ja tänään juoduista oluista Hopfenzupfer. Three reichs and you're out.