Matkalla Hampurista Hannoveriin sai ihmetellä paikallista tietyökulttuuria: moottoritiellä ensin vapaa nopeus, siitä asteittainen pudotus viiteenkymppiin, kolmas kaista suljettu, vilkkuvaloja, opastinpylväitä, rekkoja pelkkiä vilkkuvaloja varten. Tätä monta kilometriä ja paksu ruuhka. Lopulta tietyö koostuu kottikärryistä ja kolmesta varoituskeilasta pientareen viereisessä ruohikossa. Vaan nyt se on ohi! Vapaa nopeus! Käynnistäkää moottorit! Vasta viiden kilsan päässä on seuraava "työmaa." Hiphei.

Pysähdys Bergen-Belsenin keskitysleirillä. Ölisevä teinilauma lähtee juuri, mummoja kärrätään bussista. Vierailijakeskus on yksinkertaista harmaata betonia ja näyttää kokoaan suuremmalta, järkälemäisen massiiviselta jopa. Sisällä lyö vastaan ihmisyyden mielettömyys: entisten vankien yhä miedon katkeria ja järkyttyneitä kertomuksia videolla, löytynyttä esineistöä, vankien piirroksia; filmejä vapautuksen päivistä, kun liittoutuneet laittoivat natsit hautaamaan kertyneitä kuolleita - ja kuinka lopulta oli pakko käyttää puskutraktoria. Siirrymme ulos, alkaa tihuttaa. Itse leiristä ei ole jäljellä mitään, vain hiljalleen metsittyvä ruohokenttä, siellä täällä kylttejä. Ohitamme hautakumpuja. "Tässä lepää 1000 ihmistä" "Tässä lepää 5000 ihmistä" ja lopulta "Tässä lepää tuntematon määrä ihmisiä."

Aurinko tulee esiin ja paahtaa ankarasti, linnut laulavat, kangasmetsä on kaunis, luonto ottaa omansa; jos ei tietäisi, ei tietäisi. Obeliskin vieressä on korkeaa ruohoa kasvava kenttä, josta pilkistää siellä täällä hautakiviä. Ne on pystytetty sattumanvaraisiin paikkoihin, koska kukaan ei tiedä unohdettujen luiden viimeistä olinpaikkaa. Kaikkien hautakivien ja muistomerkkien päälle on kasattu pieniä kiviä, lienee juutalainen tapa. Eikä täällä edes ole kuin sepeliä.

Menomatkalla eksyimme leirin vieressä olevaan sotilastukikohtaan, joka on nyt NATOn hallussa. Se oli kuin pieni kaupunki, jossa sotilaat sotiloivat. Paikalla oli kasarmi jo silloin joskus - nykyään sen viereessä on kuluneita tyttöbaareja. Oli kai jo silloin.