Hannoverin jälkeen maasto alkaa vähitellen kumpuilla ja muuttuu sitten jopa vuoristoiseksi - saksalaisittain korkeintaan mäkiseksi. Ruhrin lähestyessä ohitamme useita Simpsons-tyyppisiä ydinvoimaloita. Vaihdamme pienemmälle tielle, maasto jyrkkenee yhä, tie muuttuu serpentiiniksi ja puut kuroutuvat vihreäksi tunneliksi. Rajoitus on silti satanen. Pysähdymme levikkeelle katsomaan lehmiä, ne tulevat aidan viereen tuijottamaan kuin lehmät uutta hippiä. Kukkulat horisontissa siintävät sinisen eri sävyissä kuin kahvimainoksessa.
Jossain täällä on ollut veteraaniautojen laumoittumisajo; äkkiä puiden katveesta alkoi tulla vastaan vanhoja Triumpheja, Porcheja, Rollsseja, avokuplia, Hillman Minxejä, lokinsiipimersuja, Bentleytä ja yksinäinen Lontoon taksi. Nieminen & Litmanen soimaan ja kas, olet agenttifilmissä.
Eifel-vuorijonon pohjoisia esikukkuloita.
Tuulivoimalan lapoja. Pelottavat piikit.
Kuvaustauko vapaavalintaisessa pusikossa. Hienoimpiin paikkoihin ei tietenkään voi pysähtyä.
Muratit luikertavat pitkin puita.
No niin, äkkiä! Witten, Wetter vai Vorhalle?
Otapa serpentiinitiestä kuva autosta käsin. Ei onnistu. Aina voi tietty pysähtyä huomattavalle pientareelle...
Entä mikä on näiden keksien brändi? Tehdas oli suljettu, harmi ettei ollut aikaa tutustua tarkemmin.
Mustaa mustalla.
Flat Iron Buildingin pikkuserkku.
Minne nyt? Önk önk. Feckinghausen!
Lehmiä (kaukana.)
Eri lehmiä, mutta lähempää.
Mitäs hippejä? Nyt kyllä tuijotan.
No niin, menkääs nyt siitä.
Hippi ja lehmä, jolla syvällisen älykäs ilme.
Pitihän tämä arvata.
Das muu.
Tee ite perässä, osaatko häh?
Nyt ne menivät tuonne. On päästävä lähemmäs tuijottamaan.
Olinko tekemässä jotain?
Nää on meiän maita.
Paikallinen talomuoti: mustaa liuskekiveä ja vihreät ikkunaluukut.
Näin on ollut ja näin tulee olemaan.
Kohta saattaa sataa.