13.6.2015

Rimbach, Saksa.

Pientä kontrastia eiliseen Prahaan - tämä pension sijaitsee keskellä perähikiää, vuoristoisella seudulla. Sisustus on aitoa 80-luvun saksaa - tummaa puuta, keltaista lasia, kukanmallinen melkein-punainen lasilamppu, ei-minkään väristä kokolattiamattoa. Kitchenetten varustukseen kuuluu hella, mikro, teenketin, kahvinkeitin, munankeitin ja sähköinen leivänsiivutin - mutta ei uunia. Oma parveke vuorinäkymällä, tietenkin, laaksossa kylä kylpee auringonlaskun kultaisessa kajossa, kirkonkellot soivat, pääskyset kirkuvat suhahtaessaan pesäänsä räystään alle. Kukkulan laelta vahtii kylmän sodan aikainen kuunteluasema Sektor F, jossa on nykyään maksullinen näköalatasanne. Torneja on kaksi, ne näyttävät kummallisilta, paksuilta savupiipuilta. Tekniikka kiinnostaisi, mutta google ei tiedä.

Prahasta lähtiessä kävimme ensin isossa marketissa, ihan siksikin, että kolme päivää helteessä paahtunut ranskis hieman viilentyisi parkkihallissa. Valikoima hämmensi; tsekkiläiset tekevät ruokansa mieluiten kokonaan itse, joten tarjonta on sen mukainen. Pakasteesta sai kokonaisia kaloja ja äyriäisiä, irtopakasteita (kuten hernemaissipaprikaa, pinaattipellettejä, knödeleitä) omaan pussiin kauhalla - melkein kaikkea mahdollista. Einestarjonta rajoittui pakastepizzoihin, mikä on toisaalta hyvä, mutta toisaalta rasittavaa keittiöttömälle - uunittomalle - autoilijahipille. Leipä-, leivonnais- ja olutosastoista en edes aloita.

Kärry täynnä kaikkea kivaa (kuten meloun vodni eli vesimeloni omassa kantotelineessään ja pullollinen tsekkiläistä IPA:a - takuuelämys tavalla tai toisella) etsimme ranskiksen ja liityimme liikenteeseen. Kassakuitti oli käsivarren mittainen, hintaa 888 korunaa eli noin neljäkymppiä. Sopivan tien löytämiseen meni hetki, katukyltit kun olivat eri mieltä keskenään - ensimmäinen opaste väitti että suoraan, risteyksessä oleva kertoi että pitikin kääntyä.

Selvisimme Plzeniin lähes ilman välikohtauksia - mitä nyt ankara rae- ja sadekuuro pysäytti koko liikenteen hetkeksi. Ajaminen on hieman vaikeaa, jos ei näe kaistaviivoja, tai edes tietä. Ja vain vähän matkaa aiemmin naureskelimme liikennemerkille "varokaa sadetta" - eihän sitä voi tietää. Tälläpäin kai voi - onnea heille, jotka asuvat tuolla. No, lähtivätpä sitkeimmätkin ötökät tuulilasista.

Niin joo, ja olihan se toinenkin sattumus. Tuli idea tuhlata viimeiset korunat bensaan, joten asemalle vielä kun ehtii. Viidellätoista eurolla ei saa paljoa edes täällä, mutta jotain sentään. Takaisin motarille kiihdyttäessä huomasin, että nyt lähti kytiksessä ollut kyttäauto perään. Ajelin normaalisti plzenin liittymään noin kilometrin pähän, rampissa se meni ohi ja näytti pysäytysmerkkiä. Levikkeellä sitten kyseltiin moottoritietarran perään - uskolliset lukijat muistanevat, että hankkimatta jäi. Kyltti rajalla oli nimittäin pelkästään Tsekiksi, ja siinä puhuttiin jostain vinjetistä. Ystävällinen poliisi halusi muistaa meitä noin kahdenkympin huomautuksella, ja hyvä niin - maksimirangaistus kun olisi ollut yli kymmenkertainen. Korttikin kävi. Pitipä olla tuuri; olisimme muutenkin kääntyneet juuri tästä liittymästä pois moottoritieltä ja jatkaneet pienempiä reittejä Saksaan asti. Ilman bensapysähdystä tämäkin olisi vältetty.

Plzenissä meitä - tai ainakin minua - kiinnosti vain yksi asia, nimittäin Plzenský Prazdroj ja etenkin sen tuote, Pilsner Urquell. Panimovierailulle, siis. Kierros oli vähän köpöinen, vanhentunutta multimediatekniikkaa ja nukkavieruja esittelysysteemejä - mutta itse kohde, eli vanha panimo ja kellarikompleksi - todellakin lunastivat lupaukset. Modernia pullotuslinjaakin esiteltiin, mutta vain yksi viidestä oli tänään käytössä. Siellä kyllä tölkki vilisti. Vaan tosiaan, se vanha osa: upeita kuparikattiloita, valurautaisia käärmemäisiä jäähdyttimiä, kaakelia, säätöpyöriä, putkistoja... ja sitten itse kellari, yhdeksän kilometriä kosteita käytäviä, valtavia tammitynnyreitä, katosta tippuvaa vettä, jaloissa virtaavaa vettä, hämärää valoa, hikoilevia seiniä. Viiden asteen lämpö sopi oikein hyvin helteen sulattamille aivoille. Aiemmin tänne kuskattiin lasteittain jäätä, mahtoi olla silloin olutmestarilla kallo huurussa. Jäätä työnnettiin myös oluenkuljetusvaunujen onttojen seinien sisään kesäisin - talvella samaan tilaan laitettiin kuumia tiiliä. Teknik.

Maltaan ja humalan maistelu oli oikein kivaa, mutta lopullisen kruununsa kierros sai vanhan äijänkähmyn laskiessa tuopillisen suoraan tynnyristä. Maku oli täsmälleen sama kuin kotonakin, mutta huomattavasti kerroksellisempi ja vivahteikkaampi. Erinomaista. Japsitytöillä kääntyivät kuitenkin suupielet alaspäin liiasta humalasta. Mitäs läksivät.

Plzenin jälkeen maasto kumpuili ja viljapellot kukoistivat - kylät vaan olivat köyhän ja kuluneen näköisiä. Sitten alkoi ankara mäntymetsä, joka olisi Suomessa avohakattu liian tiheänä jo aikaa sitten. Puiden keskeltä ilmestyi järvi, jonka yksi ranta oli alusta loppuun täynnä erikoista, puista lomakompleksia - kuin hietsun vanha kahvila, mutta 500 metriä pitkä. Kylän nimi oli Babylon, otimme kuvan kyltistä jossa se loppuu.

Vähän ennen rajaa bongasin metsätiellä aidon huoran. Seuraavan mutkan takaa ilmestyi lato, jossa luki girl café - ja sitten oli oikea keskittymä. Stripteasea, kasinoita, muovisia palmuja, kipsisiä marmoripatsaita, mahtailevia neonkylttejä, halpaa viinaa ja tupakkaa myyviä kauppoja. Kaipa se kannattaa, rajan takaa hakeminen, täälläkin. Kerrassaan hämmentävä kokemus.

Tästä kolme kilometriä, ja ollaan saksalaisen 80-luvun hellässä huomassa. Omistaja morjenstaa Grüß Gott eli tervehtiköön (teitä) Herra. Pohjoissaksalaiset kuulemma vastaavat tähän kuivasti, että toivottavasti ei ihan pian. Wikipediassa oli aiheesta kiintoisa teksti, lue se, jos tämä ei vielä nukuta.

Huomenna Furth im Waldiin, lohikäärmeitä katsomaan, ja sieltä Müncheniin. Adieu.