20.6.2015

Nürnberg, päivä kaksi. Retki Bambergiin ja Rothenburg ob der Tauberiin.

Aamulla hampaita pestessä kuuntelen, kuinka ranskalaiskaverukset ovat viereisissä kopeissa aamukakalla - juttelevat koko toimituksen ajan. Ihanaa, pojat. Suihku on sademetsämallinen eli laaja suutin katossa - vettä vaan tulee kovin kitsaasti. Ei ole helppoa peseytyminen, taaskaan. Aamiainen ujojen japanilaisten kanssa, Ranskis tulille ja kohti moottoritietä. Kaupungilla on kuitenkin ruuhkaa, yhteen isoimmista risteyksistä laitetaan uutta asfalttia saksalaisella hartaudella. Jälki on kyllä todella tasaista, ei siinä. Moottoritie alkaa hyvin, mutta jumittuu muutaman kilometrin jälkeen täysin. Rekkakuski huutelee ohjeita ikkunasta, näkee kai paremmin sieltä ylhäältä. Emme ymmärrä paksusta murteesta mitään, mutta poistumme kuitenkin seuraavasta liittymästä pienemmälle tielle. Hetken rullaa taas hyvin, vaan sittenpä seuraksemme liittyy loputkin moottoritien liikennevirrasta. Paikallisbussin matkustajia saattaa hieman kismittää.

Ruuhka hellittää lopulta, kuten niillä on tapana. Löydämme Bambergin ja parkkipaikan, pyörimme hetken aikaa vanhassa keskustassa, hukassa kuin turistit. Alkaa sataa ja nälkäkin on, ravintolan varjojen alta saa suojaa ja innokkaan tarjoilijan kaupan päälle. Että syömäänkö? Ehkä kuitenkin sisälle, vähän viileä täällä. Paikka paljastuu geneeriseksi irkkubaariksi, jossa soi saksalainen rokmusiikki. Keskiaikaisessa kaupungissa, joka on kuuluisa panimoistaan. Ei. Äkkiä helvettiin täältä.

Sadekin jo laantuu, ihastelemme koreita seinämaalauksia ja kiemuraisia kivipatsaita. Rahaa on ollut. Yhdessä maalauksessa on yhdistelty kaksi- ja kolmiulotteisia elementtejä, eli sopivasta kulmasta katsottuna seinästä työntyy jalka. Kaupunkia halkoo kaksihaarainen joki ja useampi pieni kanava, silloilta on hienot näkymät patoluukkujen kuohuihin ja erikoisiin taloihin, jotka täyttävät omat saarensa kokonaan. Turisteja pörrää riesaksi asti, kuvauksellisuudesta ei oikein pääse nauttimaan. Kaupatkin myyvät pelkkää matkamuistosälää, kallista ja tyylikästä toki, mutta silti. Joulukuusenkoriste, lasinen joulupukinpää; viisitoista euoa. Käkikello, ekstramauttomilla puuleikkauksilla; kuusisataa euroa.

Turisti-infosta löytyy kartta, kartasta panimot, panimoista Schlenkerla. Paluumatkalla lähes samaan paikkaan mistä juuri lähdimme löytyy myös kapeita polkuja kanavien varsilta ja huikeita kuvakulmia. Täällä eivät turistitkaan juuri häiritse, ei mahdu kahta rinnakkain. Kanavassa meloo ukko gondolilla, taitaa olla erehtynyt kaupungista.

Panimon ravintola on täyteentungettu, hälyinen ja iloisen hiprakkainen - kunnes löydämme pienemmän sivuhuoneen. Ruokalista tuodaan, tuopillinen mahtavaa savuolutta juodaan. Hippi ottaa leberkäseä eli lihamureketta, jossa on juuston- ja salaminpaloja joukossa - toinen hippi taas lihapullataikinalla täytetyn sipulin, joka on arvatenkin ollut uunissa. Hyvää kuin saatana. Saamme taas miellyttävä palvelua, naapuripöydän jenkit eivät niinkään - joku juttu tässä on oltava. Toisaalta, Münchenin iloiset ja ulospäinsuuntautuneet baijerilaiset ovat vaihtuneet hieman jäyhiin frankkeihin - henkisen ilmaston muutoksen huomaa kyllä.

Tyytyväisenä ulkoilmassa, selässä reppu tyhjyyttään kumisten. Huomaan olutkaupan, jossa ollaan juuri kirjoittamassa lappua luukulle laitettavaksi - onhan kello kuitenkin jo kolme. Palaamme autolle eri reittiä, ohi paikan, jonka nimi on pikku Venetsia. Gondoleita ei näy, mutta hervottoman kokoisia hormoonivesilintuja kyllä. Joutseneksi luulemani onkin ankka, sorsat taas meikäläisen ankan suuruusluokkaa. Taitaa olla hyvät pulla-apajat.

Koska huomenna on sunnuntai ja kaikki kiinni, pitää ruokaa hommata nyt. Automarketissa pääsisi kätevästi eroon myös takapenkillä pyörivistä limupulloista, sinne siis. Seuraa kulttuuien yhteentörmäys; täällä ei ole kivoja automaatteja, jotka ottaisiavat pullot vastaan - ei, täällä on ihmisiä töissä. Pullokassit viedään hämärään, kaljanhajuiseen huoneeseen, jossa äksy kiinalaismies ja nuorempi apupoika lajittelevat kaiken - joka merkille ja panimolle on omat korinsa. Lopulta hämmentynyt hippi seisoo kuitti kädessä ja miettii, että summa oli kai sitten oikea. Kielen osaaminen olisi voinut auttaa asiaa, puolin ja toisin.

Ruoka- ja olutvarannot täytettyinä kohti Rothenburg ob der Tauberia. Väsymys painaa ja kello on enemmän kuin pitäisi, mutta 28 senttiä maksava maitokahvijuoma (tai kolme) hipin tiellä pitää. Maisema on tylsä, ei edes humalasalkoja. Radiosta tulee onneksi pätkä akateemisen hillittyä kamarijodlausta.

Rothenburgissa pysäköidän kaupunginmuurin viereen, mennään pienestä portista ja huomataan, että muuri ja tornit näyttävät hämmästyttävässä määrin Tallinnalta. Muutaman korttelin päästä ollaankin sitten sisällä satukirjassa ja matkailumainoksessa, yhtä aikaa. Laskeva aurinko kultaa katot ja tuuliviirit, talot ovat värikkäitä ja kapeita, tunnelma keskiaikainen, tosin aika paljon vähemmän ruttoa. Turistitkin ovat melkein kaikonneet, paitsi kiinalaiset - ne seisovat isona laumana kiinalaisen ravintolan edessä, osoittelevat ruokalistaa ja sanovat hoo. Toiset taas harjoittavat tai-ji -liikkeitä kameran kanssa, hitaasti, selkä suorana mutta perse pitkällä.

Tämä on niitä paikkoja, jotka menevät yli asteikon - ei voi kuin kävellä ja ihastella. Sanoin kuvailu ei onnistu, kameralla ehkä jotenkin. Löydämme kohdan, joka on mm. Lonely Planetin saksan-oppaan kannessa. Enää ei harmita edes paikallisiin erikoisuuksiin, schneeballeihin eli uppopaistettuihin ja kuorrutettuihin taikinapalloihin tuhlatut viisi euroa - ainakin nämä yksilöt olivat kuivia ja mauttomia. Ja seuraavasta ovesta olisi tietenkin saanut vähintään puoliksi alkuperäisempiä, puolet halvemmalla.

Kaupungin muurilta näkyy alas jokilaaksoon, siellä kasvaa viiniköynnöksiä ja rikkaiden talonpoikien taloja. Haikara pesii savupiipussa, niitä näyttää olevan ainakin kolme. Aurinko tulee nyt todella matalalta, paljastaen rapattujen seinien pienetkin kolot. Jollain sisäpihalla humppabändi aloittaa humppaamisen, pakenemme porttikongien läpi - tällä kertaa niissä todellakin on portit, osassa myös vallihauta.

Muuria seuraten takaisinpäin, kello löi jo yhdeksän. Katu sukeltaa tunneliin, vasta toisella puolella tajuan, että kuljimme juuri kirkon läpi. Lieköhän sisäpuolella portaat tunnelin ylittämiseen, vai todella korkea lattia? Urkumusiikin matala pauhu jylisee seinän läpi, ilman autoja vuosiluvun arvaaminen olisi vähintäänkin haasteellista.

Kauniiksi lopuksi kiipeän vielä muurille ja kuljen katettua käytävää hyvän matkaa - varsinkin tästä kulmasta linnoitusjärjestelmä näyttää erittäin paljon Tallinnalta. Auringon viime säteet kimaltelevat vielä kirkontornissa.

Matkaa Nürnbergiin on sata kilometriä, mutta se taittuu reilusti alle tunnissa, kiitos saksalaisen moottoritien. Kyllä tointaa, tällainen ajaminen - bensaa se vie, mutta ilolla maksan erotuksen. Ajatella, jos Ruotsin läpi voisi suhauttaa päälle kolmessa tunnissa, nykyisen kuuden sijaan. Kolmesataa kilometriä Berliiniin tuntuu äkkiä kovin lyhyeltä.

Muuta liikennettä ei juuri ole, saa päästellä urku auki, tukka putkella, lusikka pohjassa ja mitä näitä nyt on. Lehmä. Vastaantulijoiden puolella lentää kotka parissa metrissä, näyttää sarjakuvahahmolta - ei tuollaisia oikeasti ole. Hostellilla odottaa vielä kiva pikku ylläri, nimittäin auto meille varatussa ruudussa. Respan tyyppi löytää omistajan kuitenkin nopeasti ja matka pääsee vihdoin loppumaan.

Huomenna Goslariin, kaivoskaupunkiin, jossa on oma, suolainen oluttyylinsä. Tuskin kaivaudun, luulisivat vielä kääpiöksi. Hai-hou.