The hills are alive with the sound of no.

Autoillen Alpeille kesäkuussa 2016

takaisin

Zettersfeld - Krimmlerin vesiputoukset

Että tällainen tapaus.

21.6.2016

Lienz, Itävalta, päivä kolme

Nautittuaan hiilihydraattipitoisen energia-aterian (eilisen weisswurstia ja perunaa pannulla paistettuna) hippi avlitsee ainoan autonsa ja ryhtyy toimiin. Johan tässä on rapsuteltukin, nyt mennään katsomaan Krimmlin vesiputousta - sitä isointa ja komeinta tällä puolen alppeja.

Ranskis huristaa vuorta alas kuin vanha tekijä, tänään ei pysähdytä edes lehmiä moikkaamaan - hiljennetään siti kohdalla. Matkalla tulee hieman nälkä, mutta paikallisessa marketissa ei ole paistopistettä eikä mehuhyllystä löydy omena-seljankukkaa - spitaalisen hyvää muuten. Tästä hämääntyneenä en osta oikein mitään, paitsi pussillisen jääsuklaita. Se on oikein hyvä valinta kuumaan autoon jätettäväksi. Kylässä alkaa parin päivän päästä erittäin iso Triumph-moottoripyörien kokoontumisajo, jonka tunnuksena on jostain syystä brittilinen vartiosotilas, sellainen majavapäinen. Näyttää kohtuullisen hölmöltä seisomassa keskellä alppipeltoa, joskin pahvisena.

Vesiputousten luona on hämmentävän monta eri parkkipaikkaa. Valitsen kauimman, joka on samalla myös lähin - ja kallein. Häh? Kaksi euroa ekalta tunnilta, seuraavilta 50 senttiä. Konkurssi uhkaa. Kävelemme ohi vesitietokeskuksen, jossa kerrotaan ilmeisesti kaikki vedestä, kuten märkyys - seuraavana vastaan tulee lasten vesiteemainen (vesiaiheinen? ei.) tiedepuisto, jossa voi kokeilla mm. Arkhimedeen ruuvia. Tosi jännää, hei.

Kammottava krääsäkauppa palauttaa todellisuuteen; matkamuistot olisivat kivoja, jos tarjolla olisi joskus jotain hyödyllistä - tai hyödytöntä, mutta hienoa. Berliinissä on, täällä ei - tai no, aitoja tirolilaishattuja kylä olisi, mutta ei sellaisesta viitsi viittäkymppiä maksaa. Tai lederhoseneista useampaa satasta. Kopin täti tahtoo silti kolme euroa, tai muuten none shall pass. Hirveää riistoa.

Seuraavan mutkan takaa ilmaantuu toinen krääsäkauppa, tarjonta on ihan yhtä kamala. Täältä saisi ruokaakin, ja murmelisalvaa. Putousten jyly kuuluu kuitenkin jo, ilma on vesihyörystä nihkeä - pakko mennä.

Putouksessa on kolme osaa, jokainen yli sata metriä korkea. Näkyvissä on vain viimeisen osan alempi puolikas, mutta näky vaikuttaa silti. Vesi ryöppyää, roiskahtelee, vyöryy, hyökyy ja kohisee valkoisen kaikissa sävyissä alas kielekkeeltä, jolle se syöksyy ylemmältä kielekkeeltä, noin 50 metriä ylempää. Vesimassa poistuu kivikkoista ja koskista uomaa myöten vaalean piparmintun sinisenä ja valkoista kuohua täynnä. Osa vedestä hajoaa sumuna ilmaan osuttuaan kiviin terminaalisella nopeudella - sumu pyörteilee ja harsoilee kuin nopeutettu pilvi. Putouksen oikealla puolella kasvaa huomattavan tuuheaa ruohoa ja erittäin pehmeän näköisiä sammalmättäitä.

Paikalle saapuu turistilauma. Ne tahtovat lähemmäs, teutaroivat liukkailla kivillä petollisen virran partaalla, selfiekepit tanassa. Linssiin menee sumua ja kenkään vettä, kuva ei onnistu. Tämä alkaa olla vähitellen nähty.

Krista palaa krääsäkaupalle kirjoittelemaan postikortteja, itse kiipeän näköalapaikalle numero kaksi - niitä on yhteensä kahdeksan, ylimmälle monen tunnin kävely. Polku on jyrkkä ja serpenttiinimutkainen, ilma vesihöyrystä kylläinen - hikeä menee silmään. Alpeilla kaikki tuntuu kasvavan muutenkin yllättävää tahtia ja yllättävän isoksi - tämä alituisen tihkusateen rinne muistuttaa kuitenkin jo melkein sademetsää. Kuusien alaoksilla kasvaa naavaa, jonka päällä kasvaa sammalta. Saniaiset ovat liian isoja, nokkoset melkein kaksimetrisiä. Jyrkkä ja louhikkoinen rinne on täysin vihreä, puiden juurien siirtämien lohkareiden alle muodostuu pieniä luolia. Hobitteja ei silti näy.

Saavutan näköalapaikan, se on kiipeämisen arvoinen. Vasemmalla iso putous ärjyy kuiluunsa, vesihöyry pöllyää, siihen muodostuu sateenkaari. Oikealla on pienempi putous, isoon verrattuna pelkkä noro, mutta melkoisen kuvauksellinen. Huomatkaa minutkin, se huutaa.

Olisin kiivennyt ylemmäskin, mutta pelkän jääsuklaan voimalla ei kauas jaksa. Laskeuduin siis vuorelta hyvässä järjestyksessä. Alhaalla tuli vastaan ranskalainen porukka, yksi miehistä rehvakkaasti puku päällä. Kohta avataan liiviä ja löysätään kravattia, luulen.

Kun nyt kerran täällä oltiin, käväistiin ajamassa toinenkin kuuluisa alppitie, nimeltään Gerlos alpine road. Tästä lystistä sai maksaa yhdeksän euroa, eikä hinta ollut kokemukseen nähden ollenkaan paha. Täältä ei irronnut kuolemanpelkoa tai kovia metrimääriä merenpinnasta, mutta kauniita maisemia ja kuvauksellisia näkymiä sitäkin enemmän.

Lehmistä varoitettiin oikein kyltillä, ja heti seuraavan mutkan takana yksi märehtijä seisoi tiellä tuijottamassa lakonisesti. Sen kaveri hamusi ruohomätästä ojasta, etupää niityllä ja takapää tiellä. Kolmas paineli soista niittyä pitkin ja upposi välillä vähän. Ei mitään järjen jättiläisiä, mutta mukavaa seuraa.

Grossglocknerin ajamisesta sai ansiotarran, ja sellaisen ranskis todella ansaitsi. Gerlosista ei saanut mitään, mutta nyt ansiot olivatkin enemmän kuskin kuin auton. No jaa. Pysähtelimme vielä muutamilla näköalapaikoilla, jotka olivat kaikki kiinni. Yhdellä tällaisella oli aitauksessa vuohia, jotka sanoivat das mää - luvattua schnitzeliä vaan ei saanut, sieltäkään.

Samaa neonvihreää laaksoa takaisin kuin eilenkin. Maajussit olivat heinätöissä, osa niittämässä ja suurin osa pöyhimässä. Taivaallinen tuoksu, alppiheinä kun on jokseenkin aromaattisempaa kuin suomalainen versio. Useimmat heistä eivät ajaneet traktorilla, vaan kevyellä mönkijän ja hiekkakirpun risteytyksellä, jossa oli työkoneliitäntä. Turha se on tonnien painoisella massikalla vetää jotain haravaa, kun vähemmälläkin pärjää.

Lienzissä etsittiin pankkiautomaattia hyvä tovi, tehtävä ei ollut ihan helppo - täällä niitä ei ole kuin pankeissa ja nyt jo kiinni menneiden ostoskeskusten sisällä. Nostamme molemmat satasen, Krista saa sadan euron setelin ja minä monta pientä. Kätevää. Keskusta todettiin ihan kivaksi, vaan eipä se oikein miltään tuntunut näin Cesky Krumlovin jälkeen. Kaupasta eväät, erikoismakkaraa ja perunasalaattia sadan gramman rasioissa, isompia ei ollut. Olutosastolta olisi saanut potkupallonystävän joulukalenterin, 24-luukkuisen. Samassa pahvipaketissa oli ties mitä fanikrääsää - ihan kuin Itävalta olisi vaarassa voittaa mestaruuden.

Huomenna vaihtuvat taas maisemat, Italiaa kohti mennään.

Kiitos jostain, en tiedä mistä. Mutta kiitos.

Rullakelkkarata. Jostain syystä hippi ei innostunut.

Ruohoa on vaikka lehmät söis.

Onpa tutunnäköinen vuori.

Ladotkin tavattiin kai jo.

Pieni tutkimusretki metsään.

Täällä on pirusti puita. Ja hyvä valo.

Muurahaisia ei piikkilanka estä.

Wallstubebaby ja Uhrmachermeister Schleinzer.
Ja kilpailun johtajan keltainen liivi.

Alppiheinää. Tuskin traktorilla niitettyä.

Neukirchen. Tridays viittaa Triumph-moottoripyöriin, kuten pahviukkokin. Eipä tullut ensimmäisenä mieleen.

Hippi ja lättäjalka. Pettymys, tämäkin: sehän näyttää siltä miltä luvattiin! Rahat takaisin.

"Luuletsä et tääl on oikeesti joku norsu sisällä?
Ei tää oo helppoo mullekaan!"

Oliko jo puhe rumasta ite-taiteesta, etenkin metallisesta? Nyt ainakin on syytä.

Pitäähän nyt torni olla, lumesta viis.

Sellainen kotkanpesä.

Koomisen kapeat raiteet.

Älä katso nyt, mutta tuolla taitaa olla vesiputous...

takaisin

edellinen - seuraava