17.6.2017 Kapelskär, Ruotsi

Aamiainen jumittavien eläkeläisten keskellä - ne todella ottivat tilan haltuun. Helposti kymmenen henkeä vetävän tarjoilualueen saa kyllä tukittua kolmellakin ihmisellä, jos oikein yrittää.

Ranskis tulille ja pohjoista kohti. Autobahnien vapaiden nopeuksien jälkeen oli hankala tottua mataliin rajoituksiin - täyteenahdetulla tilaihmeelläkin oli vielä menohaluja. Rajoitukset mietityttivät muutenkin; miksi meikäläinen numerosarja on 60, 80, 100 ja 120, kun koko muu manner käyttää lukuja 70, 90, 110 ja 130? Ranskiksen mitttarikin on merkitty näillä jälkimäisillä arvoilla - ja vaihteiden välitykset osuvat sopivasti juuri niihin. Joku 60km/h on erityisen ikävä, kolmosella kone huutaa ja nelosella meinaa loppua puhti.

Alkumatka vilahti ohi yllättävän nopeasti, pian oltiin jo Grännassa. Aurinko paahtoi ja turistit pyörivät, Systembolaget jäi väliin kun viimeisen parkkipaikan vei Trabant. Pientä matkaevästä ruokakaupasta ja satamaan ihmettelemään.

Vättern oli aivan tyyni ja hyvin sininen, samoin taivas. Visingön saarelle menevä keltainen lautta näytti erityisen herkulliselta kaiken keskellä. Vitosella sinne olisi päässyt, vaan nyt ei ollut aikaa. Joku kerta vielä on.

Pienempää rantatietä eteenpäin, lehmiä katsellen ja pyöräkilpailua väistellen. Hullut kiertävät koko Vätternin, lähtö ja maali ovat käsittääkseni Tukholmassa. Siinä saa polkea ihan työkseen.

Loppumatka oli tahmeampi, kuumuus vaivasi ja väsymys alkoi painaa. Mantorpissa pysähdyimme tankkaamaan. Oven auetessa nenään iski outo haju - kuin palavaa kumia. Nytkö hyytyi urhea ranskis? Pian hajua leijaili jo utuna ilmassa, peltojen päällä, siellä täällä. Jostain kuului moottorien ärjyntää ja renkaiden vinkunaa. Niin, täällä oli tosiaan se kiihdytysrata tai joku sellainen. Muutaman kilometrin metrin päässä koko maisema peittyi siniseen usvaan, vastaantulevat autot muuttuivat erikoisiksi ja pelto oli täynnä telttailevia jenkkiharrastajia. Aika monennet kokoontumisajot tällä matkalla.

Burgerketju Max tarjoaa hieman paremman vaihtoehdon pikaruoalle - pakollinen stoppi joka vuonna. Perinteisen pihvin ja pekonin lisäksi sämpylän väliin saa vaikka halloumia, oumphia tai seitania. Hipit suosittelevat. Tässä ravintolassa oli tietenkin lastenpäivä, kirkuvia vaahtosammuttimia riittämiin. Onneksi oli tosiaan pikaruokaa.

Navigaatiosetä ohjastamaan, kohti Oxdjupetia ja Fredriksborgin linnoitusta - paikkaa, josta olen ottanut satoja kuvia ohiajavista Ruotsin-laivoista käsin. Kyseessä on siis eräänlainen paikallinen Kustaanmiekka, ainoa riittävän syvä väylä Tukholmaan. Nyt oli sen verran aikaa, että ehtisin nähdä sen maista päin. Jihuu.

Saaristomaisema oli kaunis ja hyväntuoksuinen, kuten arvata saattaa. Kivikkoa, katajia, vanhoja lehtipuita, metsän takaa vilahtelevaa merta, siellä täällä maatiloja, alpakka-aitaus... niin. No, nyt on nähty kaikki. Seuraavan mutkan takana tien laidassa seisoi hirvi, seisoi vain ja tuijotti. Pysähdyimme itsekin katsomaan. Hirvi huokaisi syvään ja löntysti sitten laiskasti takaisin metsään. Ehkä NYT on nähty kaikki.

Linnoituksella ohjelmoin sedän uudestaan, tällä kertaa Kapelskäriin. Kävi ilmi, että aikaa oli hyvin vähän, jos ollenkaan. Piru vie. Kompastelin kiireessä ja hikeä silmässä jyrkän rinteen rantaan asti, ehdin juuri nähdä kuinka Silja ajoi kapeasta salmesta. Valo oli ankara ja tuli hankalasta suunnasta, kuvat epäonnistuivat hyvin suurella todennäköisyydellä - lähes musta laiva ja valkoiseksi palanut taivas. Oli se silti kokemus.

Autolla opin, että reitillä olisi lossiyhteys - kaksikin. Sehän tästä vielä puuttui. Ensimmäinen lossi lähti parinsadan metrin päästä, sillä pääsimme Rindön saarelle, jolla on vanhoja kasarmeja sun muuta sotilaallista. Muutaman kilometrin päässä oli seuraava lossi ja seuraava linnoitus - Vaxholm, tällä kertaa. Salmen nimi on tietääkseni Kodjupet; samapa se, mutta tältäkään puolelta ei pääse läpi ihan helposti. Pienet valkoiset laivat tuovat turisteja Tukholmasta Vaxholmiin, pitää joku kerta tulla itsekin - paikka on nätti kuin hieman liian varakas kalastajakylä.

Ehdimme satamaan hyvissä ajoin, jäi aikaa ihmetellä opasteiden huonoutta ja paikan sekavuutta. Kylteissä luki Helsinki, vaikka sellaista yhteyttä ei ole ollut vuosiin - valokylteissä taas näytettiin kahta eri lähtöaikaa, vaikka laivoja oli vain yksi. Motoristilauma oli vallannut jonotusalueen, niistä ei tiennyt ovatko menossa vai tulossa. - tuskin tiesivät itsekään. Onneksi kopissa oli täti, joka antoi liput ja neuvoi oikeaan jonoon.

Kohta jo Reiska ohjasikin meidät autokannelle. Etsimme hytin, se oli kaksi kertaa normaalin laivahytin kokoinen. Ja koska ateriat kuuluvat matkan hintaan, työnnyimme rekkakuskien sekaan buffettiin. Moni kehuu tämän reitin muonitusta, mutta enpä oikein tiedä; tällä kertaa tarjolla oli väsynyttä salaattia, höyrytettyä valmista vihannessekoitusta, puolikkaita lenkkimakkaroita tomaattisessa kermakastikkeessa, kermaperunoita, sinistä maitoa ja kermajäätelöä. Mm-hmm. Olihan siellä toki myös tavallisia perunoita, karjalanpaistilihaa, kylmiä leikkeleitä ja silakkaa. Ja vettä. Kuskeille tuntui maistuvan, se on kai pääasia.

Katselin hetken aikaa merta kannelta, kunnes uni voitti. Matka ohi ja visuaalinen ylikuormitus silminnähtävä - 6521 kilometriä kahteen viikkoon, hullun hommaa. Silti: kuullaan taas ensi vuonna.