Tiistai, 16. toukokuuta 2023, Gent, Belgia

Kerrassaan mahtavan ja ylihemulimaisen maukkaan aamiaisen ja sitä seuranneen juttutuokion jälkeen - isäntä oli paitsi hyvä kokki, myös mainio seuramies - ajelimme katselemaan yliopiston uusia, värikkäitä taloja. Arkkitehtuuri oli samaan aikaan räväkkää ja hienostunutta, oikein modernia mutta samalla ihmisen kokoista ja viihtyisää. Yhtään parkkipaikkaa tai pysähtymisen mahdollisuutta siellä ei ollut, joten kuvat jäivät ottamatta. Aurinko paistoi ja ilma oli pilvipoutainen, mutta lämpöä vain 15 astetta.

Seuraavaksi suunnistimme kohti lähintä supermarkettia - paikalliset oluet kun ovat jääneet hieman pimentoon, ja pitihän matkaevästä olla kanssa. Hollannissa ei näitä prisman kaltaisia megayksiköitä oikein ole, joten löysimme pian itsemme jostain lähiöstä. Ihmettelin kanavia: niitä on pitänyt rakentaa uudisalueellekin, vaikka tuskinpa niitä enää käytetään kuljetusväylinä. Liekö kyseessä perinne, vai päälle juuttunut rakennusohje - luulisi, että tuollainen seisova vesi synnyttää vain hyttysiä ja levää - ja haisee kuivuessaan pahalta.

Vaan se kauppa: valikoimaa riitti; leipäosastolta mukaan hakeutui sokerilimppu eli vaalea hiivaleipä, jossa on isoja sokerisattumia ja paketti stroopwafeleita eli pehmeänrapeita ja hunajatäytetteisiä vohveleita - tällä kertaa vielä suklaakuorrutteella. Kyllä muuten pärisee. Olusiakin löytyi ihan mukavasti. Vaan ah ja voi, kortti ei kelvannutkaan kassalla. Myyjä väitti kivenkovaan visa electronia luottokortiksi, joku esimieskin siinä kävi pyörimässä, hyödyttömänä kuten heillä on usein tapana. Puhuin englantia, he vastailivat hollanniksi, en käsittänyt rohinasta sanaakaan. No, kaupan edessä olevasta automaatista sain kuitenkin jo ennen ostoksia nostettua setelin - en tosin riittävän suurta, joten jouduin sakkokierrokselle. Toimimaton electron, sen piti olla 2000-luvun juttuja.

Ennen siirtymätaivalta kohti Goudaa kävimme katsastamassa muutaman hienon seinämaalauksen, Utrechtissa kun on toteutettu hollantilaisten mestareiden töitä kerrostalon kokoisina. Kylläpä ne toimivatkin. Goudassa kävimme jo pari vuotta sitten, joten pysähdys jäi lyhyeksi. Hienoja kanavia siellä oli, ja valloittavia näkymiä, parkitseminen vaan vaikutti hieman liian hapokkaalta. Paikkoja löytyi, mutta ne olivat kaikki kanavan varrella - ja koska katu oli kovin kapea, jäi kuskinpuolen renkaiden ja reunan väliin vain kahden tiilen leveyden verran tilaa. Kaidetta siis ei ollut. En viitsinyt kokeilla. Ja miten siltä olisi ulos päässytkään.

Jatkamme vetisellä teemalla: Länsi-Brabantin vesipuolustuslinja on pitkä, 1600-luvun linnoitussysteemi, joka koostuu enimmäkseen vallihaudoista ja kaivannoista, jotka voidaan tulvituttaa tarpeen tullen. Vettä tulee niin paljon, että jalkaisin on vaikea edetä - mutta kuitenkin niin vähän, ettei veneistä ole apua. Linnoituksen yksi osa, Fort de Roovere, on vastikään kunnostettu. (Roovere muuten tulee Suomen sanasta ryöväri, tai sitten ei.) Sinne ei alun perin ollut siltaa ollenkaan, joten uudestakin haluttiin mahdollisimman huomaamaton. Ja sehän ei ole silta ollenkaan, vaan käänteinen patoallas; kaksi hädin tuskin riittävän korkeaa seinämää pitelee vallihaudan vettä pois kapealta kulkukäytävältä. Sillan nimi on osuvasti The Moses Bridge. Näky oli niin vaikuttava, että itse linnoitus jäi kokonaan käymättä. Nostelin joutessani muutamia etanoita pois kulkuväylältä, pois tallovien jalkojen alta. Harkitsin jo hetken aikaa kotilon sujauttamista taskuun mutta jätin sitten kuitenkin.

Kohti Belgiaa ja Antwerpenin satamaa. Jossain siellä pitäisi olla pieni, sataman laajennuksen uhkaama ja siksi lähes hylätty kylä nimeltä Doel - aivan täynnä graffitia ja katutaidetta. Onhan se nähtävä. Belgia alkoi melkeinpä ilmoittamata, joku kyltti vilahti ohi niin äkkiä ettei ehtinyt lukea. Muutoksen huomasi kuitenkin taloista - ne muuttuivat hetkessä paljon tylsemmiksi. Paikallista modernihkoa arkkitehtuuria voisi kuvata yhdistelmäksi ranskalaista kuvitelmaa kaikkivoipaisuudesta ja saksalaista tyylitajua; yleensä tuloksena on mahtipontista mutta käytännöllistä tiiliverhoiltua tylsyyttä - mutta parhaimmillaan (eli pahimmillaan) taas kummallista, keskenkasvuista kikkailua. Melkein leikkisää, melkein oivaltava, melkein nättiä. Kaupunkien vanhat keskustat sitten erikseen, niitä ei käy moittiminen.

Mutta tosiaan, se Doel. Pitkän satamavaelluksen, ohi öljynjalostamoiden ja konttikenttien, ja muutaman harharetken (miten siellä edes sai ajaa?) jälkeen edessä oli vielä viimeinen este; ylösnouseva pollari. Kylään ei päässyt ajamaan, jos ei näyttänyt avainkorttia lukijalle - ja jos yritti ajaa näyttämättä, nousi maasta iso teräksinen tolppa. Tätä esiteltiin hyvin graafisin kyltein, joissa autoparka keikkui keula ilmassa. En siis kokeillut, mutta ajoin kuitenkin kylän ympäri; siellä ei ollut pollaria, vain kiinnilukittu portti ja ydinvoimalan sisäänkäynti. No, ehkä sitten joskus toiste. Nyt tietenkin harmittaa; olisi pitänyt jättää auto siihen ja kävellä, matka ei voinut olla kovin pitkä.

Seurasi pitkä pätkä nauhamaisia ja todella tylsiä kyliä, kuin lähiöitä, ilman keskustoja tai palveluita tai joukkoliikennettä. Yllämainitut huomiot arkkitehtuurista kävivät toteen vähän liiankin hyvin, kokemus alkoi mennä jo elämyksen puolelle. Yhden bensa-aseman sentään löysin ja kävin heti tankille; tavallinen 95 e10 on halventunut koko matkan, mitä etelämmäksi tullaan - Belgiassa hinta on jo ihan kohtuullinen 1,60 per litra.

Ja sitten taiteen pariin. Verbeke Foundationin modernin taiteen runsaudenarvi osui matkalle, ja vaikka netti sanoi se olevan kiinni, päätimme kuitenkin kokeilla. Krista siitä jo kertoikin, lainaan pätkän tähän:

Pummilla taidegalleriaan.

Oltiin luettu etukäteen, että on tällainen kasvihuoneisiin, isoon teollisuushalliin ja puutarhaan rakennettu modernin taiteen projekti ja syvästi oli tarkoitus käydä siellä ihmettelemässä. Tokihan mä googlasin, ettei se ole tänään auki, mutta noh - se on ihan reitin varrella, käydään kattoo silti.

Pihalla huomattiin iso turistibussi ja ovikin oli auki, joten eikun sisään. Kassalla ei ollut ketään, eikä jääty huutelemaan. Hetken ehdittiin kiertää, tarkemmin sanottuna ensimmäiseen kasvihuoneeseen asti, kun elähtänyt hippi tuli kyselemään että kuulummeko ryhmään vai miksi me ollaan siellä kun paikka on kiinni. Tällaisissa tilanteessa reissaajienne reagointitavat vaihtelee: Ilmari heittäytyy mykäksi, tuijottaa muualle ja jatkaa valokuvaamista. Itse hieman hölmönä kerron että "Ihanko totta, kiinnikkö on? Ei me vaan mistään tiedetty ja ovikin oli auki ja ai kauheeta, mut täällä me nyt kuitenkin ollaan, anteeksi kauhesti" ja hymyilen samalla kuin heikkopäinen. Elähtänyt hippi totesi että kierrelkää tää nyt sitten, mutta sen jälkeen voisitte painua hitoilleen. Pikakierros lähimpiä halleja, ystävällinen hymy ja nyökkäys eläkeläisryhmän jäsenille ja vessan kautta takaisin autolle. Poislähtiessä välttelimme tiukasti katsekontaktia kassalla olevan henkilökunnan kanssa ja onnahtelimme mummojen keskellä pois.

Mut hieno paikka, hipit suosittelee! Pitää käydä joskus uudestaan jos osutaan kulmille. Paikallahan olisi ollut myös oma b&b majoitus - peräsuolen näköinen kahden hengen "mökki" jonka hintaan kuuluu rajaton vaeltelu alueella. Laitamme harkintaan.

Pölyjen karistua kohti Genttiä. Täälläkin oltiin jo kerran, mutta hyvää kannattaa kokeilla uudestaankin - voi löytyä uusia puolia. Hotelli löytyi, kuten parkkihallikin. Pian jo käskettiin painua kaupungille, ja minähän menin mielelläni - tämä on yksi kauneimmista paikoista ikinä. Kiemuraisia katuja, kanavia, loputtomasti katedraaleja; pieniä, outoja liikkeitä, kahviloita ja baareja. Ihmisiä on paljon, mutta suurin osa oikeasti asuu täällä - turisteja on, vaan vähän, eikä keskusta ole mikään teemapuisto. Laskeva aurinko maalasi osan taloista keltaisiksi, se läikehti kanavien vesissä ja lämmitti vielä hetken. Lampsin tuttuja reittejä; tänään ei jaksanut enää olla uuden edessä, kiintiö tuli jo käytettyä. Kivahan se on että tapahtuu, mutta pitää muista rentoutuakin - muuten menee kaiken kirjaamiseen liian kauan.

Huomenna kohti Ranskaa ja Calaisia. Saapa nähdä & kuullaan taas.