Keskiviikko, 17. toukokuuta 2023, Coulogne, Ranska

Vaikka nukuin huonosti ja liian vähän aikaa, en ollut aamulla väsynyt enkä edes nälkäinen. Perin outoa. Illalla himoitsin frietjesiä, eli erinäisiä uppopaistettuja asioita, mutta ne jäivät ostamatta kun kojut jo sulkivat. Outoa sekin, yleensä ne ovat baarista palaavien ruokaa - ja kello oli vasta kymmenen.

Kymmenen se oli nytkin, kun nousi autohallissa kytkin. Höhö. Gent on kovin kaksijakoinen autoilukaupunki: vanhaan osaan ei ole mitään asiaa, keskustaan pääsee mutta hankalasti - ja muuta kaupunkia halkovat järjettömän massiiviset, nelikaistaiset moottoritiet. Eritasoliittymissä ja silloissa ei ole säästelty, viihtyisyydessä sitäkin enemmän.

Sompailimme liittymähelvetissä jonkin aikaa, etsimässä vanhaa satama-aluetta, joka on kuuluisa katutaiteestaan. Löytyi se lopulta, mutta olimme ainakin vuoden myöhässä: alue oli aidattu, puolet purettu ja uusia taloja jo nousi. Sama kehitys kuin kaikkialla muualla, missä suuret tavaramäärät ovat liikkuneet: kappaletavaran siirtelystä ja varastoinnista on siirrytty kontteihin, vanhat makasiinit ja ratapihat käyneet tarpeettomiksi ja nosturit liian pieniksi. Kulttuuri ehtii kukoistaa tyhjissä tiloissa hetken, mutta kohta jo grynderi ostaa "huonokuntoiset rötisköt" puoli-ilmaiseksi, remontoi mahdollisimman halvalla ja myy sitten kivan rosoisia loft-asuntoja sellaisilla summilla, ettei hipillä riitä raha edes vaatehuoneeseen. Alakertaan avataan lattekuppila, jonka tarjoilijalla ole varaa asua samassa talossa. Niin siinä kävi täälläkin.

Vaan eespäin, kohti toisenlaista elitismiä. Westvleterenin (sano se nopeasti) panimo on kuulu trappistioluistaan, joiden saatavuus on ollut heikko ja maine senkin takia mittaamaton. Ennen piti soittaa numeroon jossa joku ehkä vastasi, varata aika jonka ehkä sai, saapua paikalle ja maksaa kokonainen laatikollinen olutta tasarahalla. Nykyään riittää että ajaa kapeita maalaisteitä melko perähikiälle, kävelee panimon kauppaan ja ostaa pois. Vaan ei se tietenkään ihan niin helppoa ollut: samassa rakennuksessa toimii myös ravintola ja baari, niihin mennään eri ovesta kuin kauppaan. Kulkusuunnat on merkitty viiden kissan kokoisilla nuolilla ja teksteillä viidellä eri kielellä, mutta sehän ei paikallista muorisoa estä. Yksikin mummo työnsi pappaa pyörätuolissa kuin hyökkäysvaunua, väärään suuntaan tietenkin - ja marmatti, että miksi kaikki etuilevat jonossa.

Tiskille päästyäni unohdin välittömästi kaikki ranskan kielen sanat paitsi patongin ja hohtimet; sen verran sain selitettyä, että yksi pullo joka laatua kiitos. Ei se nyt käy, oli vastaus - on otettava sixpack kerrallaan. No, eihän siinä, pakko se on uhrautua. Yritin maksaa, mutta Visa Electron ei käynyt, koska se on luottokortti. Onneksi Stockmann Maesto, joka on luottokortti, kävi oikein hyvin - eikä kysynyt edes pin-koodia, mikä on hyvä, koska ei minulla ole hajuakaan mikä se voisi olla. Käytin näes tätä korttia viimeksi pari vuotta sitten. Mutta eipä se ole niin justiinsa: puodissa oli myynnissä muitakin lähialueiden tuottajien luomuksia, kuten maksalaatikon kokoisia ja näköisiä pateita, ilman kansia tai kylmäsäilytystä siinä tiskillä hengailemassa - ja niiden päälle, suoraan kontaktiin, aseteltuja HK:n sinisen kokoisia raakamakkaroita, chorizon oloisia. Meikäläiseen hygieniahysteriaan tottunut katsoi oudoksuen.

Tiet sen kun pienenivät ja kapenivat, kun lähestyimme Ranskaa. Pysähdyimme nopeasti Poperingen taajamassa, valitsin sen kun tunnistin nimen oluesta - ja belgialaisten juomien varastoa piti vielä täydentää. Paikka olikin sattumalta ollut humalakaupan keskus ja sangen rikas pitäjä; kirkkojakin oli normaalin kahden sijaan viisi, joista ainakin yhtä sanoisin katedraaliksi. Kaupassa, etenkin kassalla, kaikki kävi kuin hidatetussa filmissä - vaan mihinkä tässä nyt kiire olisikaan. Puhutusta kielestä en ole varma, mutta ei se hollantia ollut eikä ranskaakaan. Täkäläisissä kylissä näkee usein matalalle asennettuja kylttiryppäitä, joissa mainostetaan paikallisia hotelleja ja ravintoloja - nyt alimmassa kyltissä luki ainoastaan "allo allo" eikä mitään muuta - ei edes suuntanuolta. Naurahdimme.

Maa vaihtui kuin varkain, niin pienillä teillä ei ollut edes kylttiä kertomassa että nyt. Taloista sen huomasi, niihin oli tullut jokin pieni eleganssin vivahde. Ranskan puolelle päästyä iski myös väsymys ja nälkä yhtä aikaa, lainat menivät niinsanotusti maksuun. Onneksi löytyi pienehkö Carrefourin hypermarketti, saimme täydennettyä ruokavarantoja - ja tietenkin myös juomapuolta. Oluthyllyllä menninkäisen oloinen hyllyttäjäukko tuli innostuneena selventämään, että ota tämä olut, se on oikein hyvä. Ymmärsin sanoista ehkä puolet, mutta koppasin pullon kyytiin yhtä kaikki - ei se ihan huonoa voi olla, noilla puheilla.

Kohti Dunkerqueta ja rantaa, pitkin nauhamaisia kyliä ja pikkukaupunkeja, moottoritietä vältellen. Belgialainen tylyys on jo kaukana, mutta jostain näkee, että täällä on kylmä ja ilkeä talvi. Ihmiset kulkivat vieläkin toppatakeissa, vaikka oli jo meikäläisestä näkökulmasta täysi kesä. Hyytävä merituuli tekee ihmiselle niin. Etenimme yhä ranskalaisemmaksi käyvässä ympristössä, ohi molempien maailmansotien hautausmaiden ja muistomerkien, peltojen ja laidunmaiden, lehmien ja lampaiden, yli kanavien ja... niin, kanavia täällä tosiaan on kuin Hollannissa ikään, samanlaiset nostosillatkin. Niiden kylteissä on muuten outo logiikka: jos siinä lukee vihreällä auki, niin onko silta silloin auki fyysisesti vai autoliikenteelle?

Otimme kämpän haltuun Coulognen kylässä - kirjoitusasu hämää, ei täältä löydy hajustettuja vesiä eikä tiedettä mullistavia munkkeja - vain oudosti suunniteltu pohjaratkaisu kellarikerroksessa, omakotilähiössä. Pöh, ei koskaan mitään kivaa.

Auto tyhjäksi ja kohti rantaa, pitäähän se käydä katsomassa. Itse Calais oli hyvinkin turistinen ja lomaosakkainen, mutta rantaa ei voi moittia. Loputon rivi rantamökkejä, vaaleaa hiekkaa, laskevaa aurinkoa, laivoja menossa ja tulossa, laivoja englantiin, laivoja horisontissa loputtomana nauhana. Kahteen rantakoppiin oli murtauduttu, ovi hakattu sisään ja tavarat levitelty pitkin dyynejä. Sisällä ei ollut oikei mitään, muutamia hyllyjä ja säilytystilaa rantajutuille - ei sänkyä, ei vettä eikä sähköä. No, tietääpä nyt senkin. Joissain kopeissa oli ilmeisesti ollut myös isin viinakätkö, sen verran liian innokkaasti liehuivat teinit dyyneillä.

Ajattelin käydä vielä vesirajassa, sieltä saisi hienoja heijastuskuvia. Nousuvesi oli tulossa sisään, matka lyhenisi kivasti samalla. Näin jo kaukaa naisen ja koiran lähestyvän, long walks on the beach ja näin. Saavuttuaa kohdalle koira alkoi komentaa; nyt hippi pois täältä, vesi nousee ja on jo kiire. Se palasi vielä kolme kertaa, pitkän matkan päästä juosten ja käskyjä uhmaten - kunnes tajusin lähteä. Ei siinä tietenkään oikeaa hätää ollut, mutta seisomani kuiva kohta oli jo muuttunut vetiseksi.

Takaisin autoon ja muutama kunniakierros mm. Rue de la Resistancella. Löytyi hyviä seinämaalauksia, ilman suurempaa sanomaa toki. Samalla opimme, miten navigaattori puhuu ranskaa - aika oudosti. Jotkut sanat se ääntää oikein, mutta useimmiten menee jo kummallisuuden puolelle. On siis katsottava tekstiä ruudulla ja seurattava katukylttejä, niin kuin aina ennenkin. Kyllä silloinkin perille päästiin, vaikka paperikarttoja hyödyntäen.

Kämpillä yritin saada kaasuhellan uunia toimimaan - lähti se lopulta, mutta hankalaa oli, kun ei ole ihan jokapäiväistä tämä. Mallia tai merkkiä ei tietenkään ollut näkyvillä, että olisi voinut lukea ohjeet - ja ei, tässä mallissa ei ollut sytytystä. Juustoperunachurrot saatiin lopulta lämpimiksi, vaan olivat ne kyllä aika turhaa kamaa.

Huomenna kohti Amiensia ja etenkin sen katedraalia. Matka ei ole pitkä ja perillä ollaan kaksi yötä, saan ehkä nukkuakin välillä siis. Kuulemiin siihen asti.