Torstai, 18. Toukokuuta 2023, Amiens, Ranska

Taas liian lyhyt ja huono yö. Jämäkäksi todettu sänky oli jämäkkä vain siksi, että jouset pohjasivat heti. Silti se onnistui olemaan muhkurainen, liian kova ja pehmeä yhtä aikaa. Sain kaasu-uunin syttymään ensiyrittämällä, saat itse keksiä tähän kohtaan arveluttavan vitsin. Nautimme noin kämmenenkokoiset pizzalätkät aamiaiseksi, ne olivat alta hieman mustuneet ja sisältä aavistuksen taikinaiset - vaikeaa hommaa näin tottumattomalle.

Navigaattori löysi oikealle tielle muutaman harhailun jälkeen, se ei aamuisin kai ihan tiedä missä päin on pohjoinen ja joutuu arpomaan pari ensimmäistä käännöstä. Maasto muuttui nopeasti tasaisesta kumpuilevaksi, lopulta melkein tunturiluokan mäkiin. Moottoritielle päästyä pysähdyin melkeinpä ensimmäiselle levähdyspaikalle, sen nimi kun viittasi näkymiin ja olihan tässä jo noustu hyvän aikaa. Olimme tosiaan korkean mäen päällä; paljaalla silmällä maisema ei näyttänyt oikein miltään, mutta kun kaivoin 500-millisen linssin laukusta, alkoi näkyä. Tuolla Calais:n kaupungintalo ja satamasta juuri lähtenyt laiva, tuolla siniseen usvaan kataoavaa maaseutua ja tuolla - Englanti. White Cliffs of Dover.

Ajelimme kohti etelää, rantaa pitkin mutta kuitenkin tukevasti sisämaan puolella. Boulogne-sur-Mer, Montreuil, Rue, Saint-Valery-sur-Somme. Kylät olivat toinen toistaan sievempiä ja jopa söpömpiä, mutta kuitenki sopivan rosoisia ja eletyn oloisia - ei pelkkää kiiltokuvaa, siis. Maasto kumpuili, mutta tasaantui jokien lähistöllä, kuten sillä on usein tapana. Ohitimme oletettavastikin kuuluisia lintukosteikkoja ja marskimaita, viserrys kului sisälle asti, viherrys valtasi näkökentän ja vihellys... Hetkinen, tuo oli kyllä höyryveturin pilli. Pian ylitimme kovin kapean oloiset raiteet, mutta siihen jäi junakohtaaminen - enempää ei näkynyt. Täälläpäin noita museoratoja kyllä riittää, ehkä näemme vielä.

Saint-Valery-sur-Sommessa oli tarkoitus käydä katsomassa hienoa kylää, nousuvettä, pitkää suistoa ja sen kivillä lepuuttavia hylkeitä - ehkä jopa pyöriäisiä. Helatorstai oli kuitenkin ajanut ihmiset koloistaan, paikka oli aivan täyteennuijittu. Ei yhden yhtä vapaata parkkipaikkaa, edes laitonta tai muuten kyseenalaista - eikö nyt ole edes turistisesonki. Lappuliisoilla ja parkkipateilla oli juhlapäivä, kone jauhoi kuittia tauotta. Kiersimme muutaman rundin pittoreskissä yksisuuntaisten labyrintissä, kunnes luovutimme; ehkä seuraavassa kylässä? No ei, eikä sitäkään seuraavassa.

No, katsellaan sitten kalliota. Le Tréport ja sen viereinen Mers-les-Bains saavat kelvata, palaamme hylkeisiin huomenna. Ja voi pojat, eipä ollut ollenkaan hullumpi korvike. Jyrkkäreunaisen jokilaakson molemmille rinteille levittäytynyt kaupunki, keskellä pitkä hiekkaranta ja rikkaiden pariisilaisten pitsihuviloita, reunoilla jykevät kalkkikivikalliot. Oli tarkoitus ajaa rantaan, vaan jotenkin päädyimme Mont Huon:in huipulle. Näkymä huikaisi, joten maksakoon parkki - tuonne on mentävä. Ihan reunalle ei saanut eikä kannattanut mennä, se kun saattaa sortua - mutta näkihän sitä kauempaakin: Kalastusalus palaamassa satamaan lokkiparven saattamana, tehdas keskellä kylää ja seudun parhaalla paikalla, naapurikylän villit huvilat, lokkien temppuilua tuulissa, laivat horisontissa. Pikkupoika meinasi ajaa polkuautolla nilkoille, tokaisi että bonjour ja ajoi tiehensä.

Merituuli kävi aika nopeasti kylmäksi, eikä täällä muutenkaan ole kovin lämmin - siinä 20 astetta. Siispä pizza-automaatin ja ulkopisuaarin (johon tuuli) ohi maksamaan parkinta. Automaatin logiikka oli huonosti toteutettu, ihmisillä kesti todella kauan ymmärtää mitä se tahtoi - niinkin yksinkertaisen asian kuin rekisterinumeron. Sisääntullessa kamera tunnisti kilven, automaatti peri maksun ja portti tiesi aueta nähdessään saman kilven. Kävi kuten arvata saattaa: naputtelin tunnuksen laitteeseen ja kone vastasi, että ei tällaista ole näkynyt. Mitenkä sen sitten maksat? Yritin toista automaattia, tulos oli sama eli tyhjä.

No, ei kai siinä muuta voi kun mennä portille huutamaan. Olisipa ollut ukko kopissa; sain kuitenkin tyytyä rahisevaan puhelinlinjaan, joka ei ensin tahtonut edes yhdistää. Selitin asian englanniksi, hän vastaili ranskaksi että pitää maksaa, maksaa pitää. Siihen tuli joku muukin hermostuneena kertomaan, että maksaa pitää. Keräsin jostain mielen syövereistä kaikki 20 vuotta sitten unohtamani ranskan sanat ja sain asian jotenkin selvennettyä. Kolmen ihmisen kilpahuuto päättyi painokkaaseen hiljaisuuteen, kun penni niinsanotusti putosi. Portti aukesi hiljaa, lausuin merci korostetun koomisella ärrällä ja ajoin pois. Oikeassa oli, Utrechtin isäntä, kun väitti että sanat tulevat kyllä, senkun puhut vaan.

Sykkeen tasaannuttua katselimme samoja kallioita vielä alhaaltapäin. Yritin ajaa värikkäiden talojen luo, mutta sinne ei päässyt - tai pääsi, vaan ei voinut pysähtyä. Ranskalainen toki pysähtyy mihin vaan, hätävilkut päällä vaikka keskelle risteystä - mutta sellaisesta saa nykyään paljon helpommin sakot tai rengaslukon tai molemmat, kuin 90-luvulla. En viitsinyt kokeilla, vaikka mustalla Citroënilla - virkamiesten suosikilla - ajankin. Meno oli muutenkin aika turistia; kallista ja kehnoa grillisafkaa ja kiikkeränoloisia tivolilaitteita, joissa puolet valoista ei palanut. Kojukaupalla krääsää ja rihkamaa - ja autoja pörrää joka paikassa.

Siispä kohti Amiensia ja majoitusta. Tästä tulisi kiinnostavaa; paikka on lähes keskellä kaupunkia, korttelin päässä katedraalista, kävelykadulla. Keskustassa ajamiseen vaaditaan monissa Ranskan kaupungeissa päästötarra nimeltä Crit'air. Niitä on kuutta eri kateogoriaa, päästöjen mukaan tietenkin; sähköauto saa nollan, meidän koppis ykkösen ja naapurin dieselmersu vitosen. Ilmanlaadun mukaan sitten arvotaan, millä numerolla saa ajaa kriittisille alueille. Eihän siinä, tarra maksaa alla kympin kotiin toimitettuna ja tilaaminen netissä oli helppoa - tein sen jo kuukautta ennen lähtöä. Voinette arvata tuliko se koskaan perille. Eiköhän tuo kynnysmatolla odottele sitten parin viikon päästä.

Ilman tarraa ajelusta voi saada tuhansien eurojen sakot ja hommaa valvotaan kameratolpilla - vaan onneksi ranskalainen tietää oman byrokratiansa ja ennakoi näköjään myös suomen itellapostin elkeet; vahvistussähköpostin mukana seurasi tulostettava todistus, että tarra on tosiaan maksettu ja postitettu. En siis ehkä joudu (velka)vankeuteen. No, kämpille lopulta löydettiin, kävelykadulle päästäkseen vaan piti tietää koodi portilla että pollari laski alas. Sitä ennen masiina oli tunnistanut rekisterikilven ja kertoi, että ei mitään asiaa. Nyt se kyllä toimi.

Huoneisto on tosiaan mitä parhaimmalla paikalla, mutta kellarissa ja pohjaratkaisu on vähintään outo. Keittiö-olohuoneen erottaa toisistaan seinä, joka on puoliksi ikkunaa - ilman verhoja, joten toisessa huoneessa ei voi valvoa pidempään ainakaan valot päällä. Makuuhuoneen vieressä on lavuaari ja suihkutila, mutta ei vessaa - se on ulko-oven luona, portaiden yläpäässä, eikä siellä ole lavuaaria. Tällainen järjestely saattaa johtaa kiperiin valintatilanteisiin aamuyöllä. Muuten sisustus on oikein elegantti ja moderni, vähän liian harmaa ja beige, mutta tyylikkäästi tehty - lattiakin hyvin trendikästä, lankkulattian näköistä isoa kaakelia; jo kolmas kerta tällä matkalla. Jotain kertoo sekin, että kun laitoin lätsäni ja vanhan kamerani sivupöydälle, ne sulivat välittömästi osaksi kokonaisuutta. Toivottavasti en unohda niitä tänne, niin hyvin ne sopivat.

Käväisimme vielä taapertamassa katedraalin ympäri, ilta-aurinko maalasi sen kullankeltaiseksi. Seinät ovat täynnä ilmeikkäitä veistoksia ja virnuilevia gargoileja; otin muutamia lähikuvia, joihin pälkähti heti hieman epäsovinnaiset kuvatekstit. Pitänee tehdä taidetta, kunhan ehtii. Meidän katu on katettu valoketjuilla ja suurilla, värikkäillä lampunvarjostimilla; sen toisessa päässä on kirkkoaukio ja toisessa Jules Vernelle omistettu kello - herra on täältä kotoisin. Katselimme teinien perjantaitohelointia hetken, mutta väsy alkoi painaa - painuimme siis maan alle, omaan kammioomme. Huomenna nukutaan pitkään, syödään letut viereisessä creperiessä ja yritetään käydä hyljerannalla uudestaan - jos vaikka olisivat menneet perjantaiksi töihin. Hei vain.