Perjantai, 19. Toukokuuta 2023, Amiens, Ranska

Oli jo melkein iltapäivä, kun kampesimme ylös kellariloukosta. Nukkuminen kannattaa aina, mutta tällä kertaa taisi aikainen auto napata parkkipaikan. Lähdimme kuitenkin kohti Saint-Valerie-sur-Sommea, vaikka sitten pettymään - yritettävä ainakin oli.

Tie kumpuili alkuun, mutta tasoittui sitten jokisuiston ja marskimaan lähestyessä. Pellot ja metsälaikut vuorottelivat - usein kuljettiin aika korkealla, mäkien päältä näki avarassa maisemassa kauas. Ruoho vihersi lähes koomisen kirkkaana, isot pilvet kiirehtivät tummansinisellä taivaalla ja usva nousi aika piankin sinertämään lähimpiäkin kukkuloita. Tuuli vei auringolta terän, oli sopivan lämmin. Kohteen lähestyessä liikenne lisääntyi, itse kylä oli jo totaalisen tukossa. Ensimmäiselle parkkipaikalle ei tahtonut edes päästä, niin paljon jumitavia turisteja palloili edessä - ja täynnähän se tietenkin oli. Toisella parkkiksella sama juttu, mutta tällä kertaa tien tukkona mopokerhon ikämiesjaosto. Toisaalta hyvä niin, koska muuan belgialaistäti ehti nähdä ahdinkomme ja vinkkasi, että he lähtevät ihan kohta, ruutu vapautuu. Ja vaikka maa olikin tässä kohtaa väärä, on todettava, että ranskalaisten tylyys ja ylimielisyys on kovaa vauhtia osoittautumassa myytiksi.

St-Valerie-sur-Somme on vanha, osittain keskiaikainen kalastajakylä, jonka turistit ovat jostain syystä vallanneet täysin. On siellä toki mutainen joki, Somme, tuoretta kalaa, pieniä sieviä taloja ja kapeita kujia, mutta niin on monessa muussakin paikassa. Ja silti myös me olimme nyt siellä. Odotuksille tuli kyllä katettakin, näkymät hivelivät verkkokalvoja ja tunnelmaakin oli, joskin ehkä hieman vääränlaista - porukkaa ja tungosta oli enemmän kuin Gamla Stanin pääkadulla heinäkuussa, ja tämä on kuitenkin pienempi paikka.

Vilinään kyllästyneinä pakenimme vuorille, eli kiipesimme pari jyrkkää korttelia näköalapaikalle. Paljoa nähtävää ei ollut, harmaata vuorovesimutelikkoa kilometrikaupalla eikä yhtään hyljettä missään. Palasimme alas, Krista kävi ostamassa kolme croissanttia ja tölkin Idefix-Oranginaa. Videoimme kirjeenvaihtajan terveiset jokirannassa ja sitten kohta uudestaan hieman suojaisammassa paikassa, jossa mikrofoni poimi muutakin kuin tuulen krohinaa. Kirjeenvaihtajaparka ei nimittäin osaa sanoa suomalaista ärrää, mutta ranskalainen korina onnistuu hyvin.

Takaisin autolle ja syvemälle suistoon - kohti Hourdelia, joka on vielä pienempi kalastajakylä, ja jos mahdollista, vielä enemmän turistien hallussa. Parkkimaattiin ei käynyt kortti ja kolikot olivat ns. kortilla, sain ostettua aikaa vain tunnin. Kävelin rantaan, hiekka muuttui isoiksi pyöreiksi nilkantappokiviksi ja tuuli yltyi. Rantatörmän päällä puhalsi niin navakasti, että oli vaikea saada teräviä kuvia - kamera heilui ilmavirrassa. Hatun jemmasin laukkuun jo aiemmin. Maisema oli samaan aikaan mitätön ja mahtava; avara taivas, vaaleanharmaa kivikkoranta, harmaanvihreää likaisenmutaista vettä, vaaleanharmaata mutaa, vihreänharmaata ruohoa, horisontti suora ja kaukana. Ei lintuja, ei kaloja eikä varsinkaan hylkeitä - mutta ihmisiä kuin muurahaisia. Noin vartin kävelyn päässä näytti olevan kyljeleen kellahtanut bunkkeri, mantereen puolella taas läpitunkematonta, kyyristelevää pusikkoa. Keräsin pari nättiä kiveä ja kännyin pois.

Takaisin kylässä etsin vielä kivaa kuvakulmaa majakkaan mutaisella vuorovesiniityllä, kun kenkä alkoi äkisti luisua sivuttain. Otin pari selännyrjäyttävää balettiaskelta ja pysyin sittenkin pystyssä - lahkeet ja kengät toki aivan savessa. Se kuivui auringossa valkoiseksi. Krista oli tällä välin soluttautunut ranskalaisten mummojen porukkaan, ne istuivat penkillä ja kommentoivat näkemäänsä kuin komediaa katsellen. Kielimuurista huolimatta olennainen tieto välittyi. Että nyt tuo tyttö osti kojusta letun ja asetti sen hetkeksi maahan, tuuli tarttui heti ja heitätti pari kuraista volttia, flop flop. Siellä on nyt lettu levällään, hon hon hon. Ja nyt se tyttö poimi sen ylös, pyyhkäisi vähän ja söi kuitenkin. Että ei kyllä paljon hävetä, joitain ihmisiä, nielevät mitä vain.

Takaisin autolle ja takaisinpäin, samaa tietä. Virhe! Olisi pitänyt ajaa rannan kautta, toinen tie vei edellämainitun bunkkerin ohi ja lähemmäs potentiaalisia hylkeenbongailumaastoja. Ehkä korjaamme erheen huomenna, tai sitten emme - ajo on kuitenkin melkein tunnin suuntaansa, ja rantoja tulee vielä nähtyä. Nyt palasimme moottoritietä, se oli vartin nopeampi mutta maksoi noin neljä euroa. Kallista säästöä, sikäli. Kaupassakin tuli käytyä, tällä kertaa kukaan ei tyrkyttänyt olutta mutta kakaralauma tukki juomaosaston - katso äiti, tässä tätä pepsiä nyt on, sitä on oikeasti olemassa, katso vaikka. Eivät väistäneet, enkä meinannut päästä käsiksi kunnon kamaan - 16-prosenttinen lager on toki kiintoisa idea, mutta maistamatta paskaa - ja juuri niiden kohdalle jumituin. Marketti oli liian pieni, ei löytynyt petanque-magneettia; mutta kyllä sellainen vielä etsitään.

Kämpille päästyä ilta oli vielä nuori, joten kamera kantoon ja kaupungille. Krista hyytyi päivän ylämäkiharjoituksiin ja jäi pakkailemaan, itse kävelin pari korttelia vanhempaan ja köyhempään osaan Amiensia, työläisten puolelle. Siellä kanavat ja kadut risteilevät, talot ovat pieniä, värikkäitä ja vähän vinoja, osa viimeisen päälle kunnostettu ja osa tyhjillään ja huonommassa hapessa. Teema näyttää siis jatkuvan maasta toiseen, pienillä vivahde-eroilla. Baareja ja ravintoloita riittää etenkin isomman kanavan varrella ja hälinä on perjantai-iltana auringonaskun aikaan melkoisen tiheä. Kävelin syvemmälle naapurustoon, baarit vähenivät mutta laadukas katutaide lisäntyi. Tuli vastaan yliopiston modernimpia rakennelmia, ne antoivat hyvän kontrastin vanhemmalle rakennuskannalle - ja sopivat kerrankin paikkaansa.

Nostetaan vielä yksi huomio kaupungilta: yleiset katupisuaarit. Kyseessä on iso muovinen laatikko, luokkaa puoli kuutiometriä, jonka kyljessä ränni johon liriä. Systeemi kerää kai myös sadevettä, ylemmällä tasolla kasvaa mitä milloinkin - eikä se edes haise. Sietäisi kokeilla meilläkin, edes kesäisin.

Taidematkailusta väsähtäneenä palasin majoitukseen, matkalla joku tuli pummimaan jotain - kyllä se ranskaa puhui, mutten ymmärtänyt sanaakaan. Näytin sille kyllästynyttä naamaa, se tuntuu toimivan, kuten nytkin. Saavuttuani maistelimme hätäisesti valittuja mikroaterioita, ne osoittautuivat ihan toisentasoisiksi kuin mihin meillä on totuttu. Omani maistui täsmälleen koulun kanaviillokilta, paitsi sata kertaa paremmalta - ja sen kanssa oli kunnon muussia. Kristan juustokuorrutettu lohiperunamuussi kilpaili jo täysin omassa sarjassaan - eivätkä nämä olleet mitään kallista gourmettia, vaan ihan tavallista tarjontaa. Häpeäisivät siellä Saarioisella, ja varsinkin Atrialla, vaan eivät ne edes häpeä.

Otin vielä pari kuvaa oudosta pohjaratkaisusta ja videon suihkun viemäristä. Vesi kun ei oikein tahdo virrata ylöspäin, on pitänyt ottaa avuksi pumppu - eikä sinä mitään, niistähän saadaan nykyään hiljaisia, jos osataan. Tämän asentaja ei ole osannut; pumpun moottorin ääni kuuluu selvästi, mutta sitäkin selvemmin kuuluvat erilaiset pulputtavat, imevät, korisevat ja ryystävät äännähdykset. Suihku saattaa olla käytön jälkeen puolikin tuntia hiljaa, mutta lorahtaa ja ryystää äkkinäisesti - ja usein juuri sopivassa kohtaa keskustelua. Että mitä mieltä olit Ruotsin euroviisusta? -No, olihan se ihan kivasti vedetty

Keittiön lavuaari kyllä toimii ihan imemättä, ihme kyllä.

Huomenna kohti Rouenia, hitaasti ja mutkitellen. Matkalla on oletettavasti paljon nähtävää, joten lopetan tänään tähän ja käyn unille. Moi.