Lauantai, 20. Toukokuuta 2023, Rouen, Ranska

Kämppä tyhjäksi ja auto täyteen, takaluukun järkeistys ja kohti vanhoja teitä - ajattelimme käydä sittenkin vielä uudestaan norpparannikolla, kartasta kun löytyi varsin potentiaalinen tie jota pitkin oli pääsevä lähemmäs. Taisin mainita tästä jo, materiaalia kun jää aina yli ja tässä vaiheessa en pysy enää itsekään mukana. Joka tapauksessa oli odotettava vielä hetki isännän edustajaa, että saisimme luovuttaa avaimet ja käydä nykivää keskustelua niistä-näistä ranskaksi. Olisimme voineet toki häipyä ennenkin, mutten millään keksinyt kuinka jättää avaimet sisäpuolelle, jos niitä ilman ei pääse ulos ovesta. Viskata raosta, juuri kun sulkeutuu? Ei kovin tahdikasta.

Ajelimme Saint Leun alueen eli sen vanhan köyhemmän osan läpi, että Kristakin näkisi edes jotain. Kivaa seutua, ja yllättävän kiperille pikkukujille sai ajaa - mutta tietenkin hetikohta oli joku paikallinen taustapeilissä ahdistamassa, että mene jo. Menimme, siis.

Moottoritietä länteen, pienempää tietä koilliseen - anna palaa, Frank! Ja paloihan sitä, bensaa siis - oli pysähdyttävä tankille Saint-Valery-sur-Sommessa. Litrahinta oli 1.80, mutta tavara hieman parempaa - sisälsi etanolia vain 5% eli riittää pidemmälle. Bensikseltä bongasimme myös vaatteenpesu ja -kuivaus -automaatin, listan jatkoksi edellisten pizzamaatin ja tuoreita mansikoita myyvän koneen kaveriksi. Voi olla aika kuivakkaa touhua odotella kuteiden puhdistumista jossain parkkipaikalla, tunti siinä menee kuitenkin. No, idea ei ole omani eli se on varmaankin hyvä.

Maasto alkoi näyttää kovin tanskalaiselta, kuin Pohjois-Jyllannissa ikään - tasaista, rehevää, vetistä, meri selvästi koko ajan lähellä. Saavuimme siis Hourdeliin taas kerran, vesikin oli tällä kertaa ylhäällä eli noussut. Satama näytti hieman erilaiselta, kun veneet eivät enää olleet pohjistaan kiinni. Eilinen pieni mutaojani, joka oli koitua kuvauskaluston kohtaloksi, oli sekin kasvanut ihan oikean joen mittasuhteisiin. Yritin muistella paikat, joissa eilen kuvasin, että saataisiin vertailukohtia - puolen vuoden päästä, kun on kuvien käsittelyn aika, olen tietenkin unohtanut kaiken.

Vaan nyt sinne bunkkerille ja hylkeitä narraamaan. Tuosta oikealle, tien päähän ja vasemmalle, siitä alkaa Route Blanche. Jaa, että suljettu, puomi edessä? Vain jalankulkijoille? Mapsinkin mukaan sinne sai eilen ajaa, vaan tänään enää ei. Helkkari, onhan oltava toinen reitti, kun kerran tänne asti tultiin. Jonkinlainen tientapainen löytyikin, se vei kaukaisemmalle parkkipaikalle - ihan bunkkerin viereen. Napisin muutamat kuvat ja kivet, vaan eipä ranta sen kiintoisammaksi ollut muuttunut. Vesi oli nyt, kuten sanottu, korkeammalla; ei edes päässyt laskuvesilammikoihin rapuja tökkimään.

Takaisin autoon ja kohti ...Brightonia? Kyllä vain, sen niminen lomaslummi ja majakka näytti olevan ihan parin kilometrin päässä. Talot olivatkin yllättävän vanhoja ja rantakopit värikkäitä, mutta ei siellä oikein mitään muuta ollut. Nälän ajamina etsimme kaupan, sen kuudesta parkkipaikasta neljä oli merkitty invakäyttöön. Tarvetta varmasti on, mutta joku raja. Emme siis pysähtyneet, mutta sain energiatäydennystä Apericuben muodossa - ne ovat pieniä sulatejuustokuutioita, joissa on eri makuja ja uskomattoman paljon vivahteita. Nälkä niillä kyllä tulee, vaan ei lähde.

Muistin syövereistä pulpahtivat esiin ne kapeat kiskot - eikös täällä ollut joku museojuna? Olin tuossa aiemmin haistavinani höyryveturin; kivihiilen savun ja valuraudalla käryävän koneöljyn. Hetken harhailun jälkeen löytyi kyltti, joita seurata ja aika pian myös asema. Parkkipaikkoja oli alle kymmenen, vaunujakaan ei siis varmaan tarvita kovin monta. Pysäköin vähän kauemmas ja menin asemalle kuikuilemaan, juna olikin juuri lähdössä - lähimmän puolen tunnin sisään ainakin. Veturina pörisi ikäväkseni joku laatikkomainen dieselkone, vaunuissa oli sentään jotain yritystä ja asemapäälliköllä virkapuvun ja koppalakin lisäksi punainen lippu takataskussa. Etsin kivoja kuvakulmia ja odottelin pillin vihellystä ehkä noin vartin - vaan koska juna ei lähtenyt, lähdin itse.

Juuri tulleen tiedon mukaan paikan nimi oli Cayeux-sur-Mer; Brighton on vain sen osa. No, kaikki ei ole aina niin jännää kuin luulisi.

Rannikkoa alaspäin, yhä nälkäisempänä. Päätin käyttää turistikortin ja ehdotin pysähdystä seuraavaan mäkkäriin - ranskaksi Le McDo. Pitihän se käydä maistamassa Pulp Fictionista tuttu Royale with Cheese - Quarter Pounderia kun ei metrisessä maailmassa tunneta. Burgeri olikin aivan kelpo, samoin kuorrutetut lohkoperunat - mutta shown varastivat uudelleenkäytettävät ranskispystiö ja juomalasi. Meillekin sellaisia, kiitos - sanoo metsäteollisuus mitä tahansa. Mainittakoon tässä, että tämä Dieppen mäkkäri oli ehkä kolmas jonka ohitimme; täkäläinen liikennesuunnittelu kun on hieman seikkailullista. Koskaan ei tiedä, mikä kaista kääntyy minnekin vai jatkaako sittenkin suoraan ja milloin. Liikenneympyrä on toinen arvontamaatti; jos navigaattori sanoo että poistu toisesta liittymästä, saattaa oikea tie olla sittenkin ensimmäinen tai kolmas. Usein se on toinen, vaan ei ihan aina.

Seuraavaksi Veules-les-Roses:in hurmaava pikkukylä ja julmat kalkkikivijyrkänteet. Aurinko meni pilveen ja pilkahteli sieltä vain toisinaan, kun ajoimme mäen päälle kanuunparkkiin - se sen nimi oli. Vain muutaman asekelen päässä odotti piikkilanka-aita varoituskyltteineen, siitä eteenpäin saattaisi reuna sortua. Ja kas, matkaa mereen olikin useita kymmeniä metrejä. Tuuli niin että oli tukka lähteä, kävelin silti hetken matkaa paremmille näköalapaikoille. Vastaan tuli monia hyvin föönattuja koiria. Kylä alhaalla jokilaaksossa ja kalkkikivijyrkänne sen takana näyttivät oikein hyviltä, kun valo osui niihin vain paikoitellen. Rannalla näin muutaman purjelautailijan ja yhden leijasurffarin, joka ei ihan osannut hallita näin suuria voimia; kun tuuli tarttui leijaan kunnolla, kehonkieli oli selvä jopa pitkän putken läpi: Oh shit, next stop England. Vaan saipa se tilanteen sitten kuitenkin haltuun, ehdittyään jo melko kauas merelle.

Päivän ja viikon suolahengityskiintiö täynnä ajoimme vielä alas kylään. Kävi melkoinen piirileikki, kun 100 autoa yritti mahtua 50:een paikkaan, joista 49 oli koko ajan varattuna. Itse paikallisena harkitsisin jonkinlaista läpiajokieltoa, mutta tiedä näistä nyt sitten - myös urpojunakuljetus jostain kauempaa voisi olla ihan kiva idea; eihän tuollaista rallia jaksa kukaan, edes turisti itse. Ajoin silti pari rundia, kunnes löysin lähdössä olevan auton. Vaan quelle dommage, viereisellä sakkopaikalla kärkkyi toinen, joka oli jotenkin muka varannut tämän ruudun itselleen. No, pitäköön, vielä yksi kierros - olin näkevinäni ahtaan mutta mahdollisen välin. Ja olihan se kolo vielä jäljellä, joskin melko mahdoton - rättisitikalle suunniteltu, otaksun. Yritin silti - ja juuri kun olin luovuttamassa, ohikulkija pysähtyi viitilöimään, että vielä vähän niin mahtuu. Se oli se sama tyyppi, joka vei ruudun aiemmin - että kylläpä onni täällä vaihtelee, sanoi Krista, ja astui ulos juuri kun lokki päästi ilmoille harmaan megasuuren vellin. Itseeni ei osunut, mutta auto ja vaimo saivat kuorrutuksen. Pyyhin pahimpia naamasta ja sivulaseista, ennen kuin aurinko ehtisi kuivata - jätin kuitenkin jostain syystä tuulilasin koskematta, se kun oli jo niin täynnä hyönteisten jäämiä ettei paljoa haitannut.

Kylän läpi virtasi pieni ja kirkasvetinen joki, se seuraili kuvauksellisen rähjäisiä takapihoja ja puikkelehti riippuvien puunoksien alta, häviten välillä tunneleihin ja pienen voimalaitoksen kouruihin. Sehän oli nähtävä. Krista murjotti paskaa tuuriaan ja särkeviä jalkojaan, eikä lähtenyt minnekään - itse kiersin ainakin omasta mielestäni nopean rundin. Paikka oli hienompi kuin mitä osaan kuvailla ja kuvauksellisempi kuin mitä osaan kuvata - ja parhaat ruudut taisivat tulla tällä erää filmille. No, niin käy joskus, nykyään useinkin - toki tuloksen näkee vasta kotona. Sain joka tapauksessa paljon huomiota Yashican kaksisilmäinen mahan päällä roikkuen, moni kehui ja vielä useampi supisi keskenään että nyt on Kuvaaja. Ja huomiohan tässä on tärkeintä, eikä mikään taide. Hikoileva hymiö.

Autolla odotti myrtynyt vaimo: lokin antimia oli löytynyt lisää sieltä ja täältä. Sen lisäksi joku idiootti oli pysäköidessään osunut meidän koppikseen, eikä ollut noteerannut protesteja, ennen kuin ääntä korotettiin tosissaan - ja silloinkin vastaus oli ilmeisestikin kiroilua ranskaksi. Jumalaude, kiehahdin - nyt vasta sanoit, kun ollaan jo liikkeellä. Minä käyn laittamassa purkkaa sen pyyhkimien alle! Vaan en käynyt, kun ei voinut pysähtyä - ainoana toivona se, ettei tuollaista tyyppiä kukaan auta jos se joutuu liian pieneen rakoseen. Autossa ei näkynyt vaurioita, mutta keula on jo niin kuorrutettu ettei siitä ihan pieniä kolhuja huomaa.

Oli tarkoitus käydä Étretatin puutarhoissa, joista on näkymä kalkkikivijyrkänteille, ohi muotoonleikatuiden pensaiden ja erikoisten veistosten. Ehtisimme perille juuri sulkemisaikaan, eli ehkäpä ei. Valitsemme pienemmän reitin ja road to Rouen voi alkaa.

Hetken ajettuani alkoi väsymys painaa - eikä asiaa auttanut täsmälleen keskelle näkökenttää jämähtänyt lokipaskatäplä. Se näkyi ensin oikealla silmällä, sitten vasemmalla, hetken aikaa molemmilla - kunnes alkoi ikävä vilinä. Pyyhkijät eivät mahtaneet sille mitään, aurinko kun ehti sittenkin polttaa sen kiinni - jopa pilvien takaa. Ja eikun turvallista matkaa!

Pavillyssä ajoin summassa jollekin parkkipaikalle, tarkoituksena jynssätä lasi vaikka paljain käsin ja veden puutteessa vaikka halvalla kaljalla kastellen. Viereisessä ruudussa nökötti ehkä maailman söpöin sähköauto, Citroën Ami. Tästä muistui, että kohtasimme aiemmin päivällä vanhojen autojen kulkueessa mm. sen alkuperäisen Amin, sekä vanhan kunnon BX:n, jolla perhe Toivanen matkaili näilläkin main 90-luvun lopulla - ja avomallisen AX:n En tiennyt, että sellaisia edes on. Vaimo keskeytti autohaaveiluni; kylässä on marketti, joke sulkee puolen tunnin päästä - olisko iskun paikka? Ja olihan se; lisäalennettuja, kohta vanhenevia tuotteita ja paistopisteen antimia lähes ilmaiseksi. Saalistimme kuin merirosvot; kuusi voicroissanttia kolmella eurolla, mukaan vaan. Focacciaksi naamioitunutta pannupizzaa eurolla pötkö, kaikki tänne. Mustajärven paté, juustoa, leikettä, leipää, erikoisolutta, litran energiajuoma... Ruoka on täällä Suomen hinnoissa, ehkä jopa kalliimpaa - mutta myös paljon laadukkaampaa ja maistuvampaa.

Vesipullo jäi sitten ostamatta ja lokin terveiset kummittelevat yhä ruudulla. Vaan hei, tuollahan on autopesula - automaattikonekin ulkona, ihan kuin ulkomailla. Tuskin on kovin hintava - eikä ollut, toiseksi kallein ohjelma kympin. Kohta näkee taas! Auto piti ajaa paikalleen ja poistua ulos maksamaan, saipahan samalla katsella mitä tapahtui. Ankaran harjauksen jälkeen koppis kiilsi taas kuin kuoriainen, mutta tuulilasi ei puhdistunut vieläkään täysin. Tiukassa istuvat nämä öttiäiset.

Suu täynnä suhteettoman hyvää pizzaleipää keskittymiseni herpaantui ja ajoin väärästä reiästä liikenneympyrässä. Ramppi vei suoraan maksulliselle moottoritielle, takaisin ei voinut kääntyä eikä uloskäyntejä näkynyt. Maksuporteille kaksi kilometriä, ei liittymiä sitä ennen, totesi kyltti. Aika tyly meininki, kerrotaan vasta kun on jo myöhäistä. No, maksulappu portilta käteen, 14km väärään suuntaan, 3.70e uloskäynnillä, pieni rundi - ja sama homma uudestaan, toiseen suuntaan - ja taas 3.70. Vaan hei, saisinhan jatkaa moottoritietä perille asti. No niin saisit, mutta se pätkä ei ole maksuinen - eikä kovin pitkä.

Rouen sijaitsee Seinen varrella, jokilaakson pohjalla, rinteitä ylöspäin kurottaen. Kaupungin uudempi osa vaikutti jotenkin likaiselta, väsähtäneeltä ja liian isolta kokoonsa nähden; nurmikoita ei oltu leikattu eikä katuja pesty ihan äskein. Liikennejärjestelyt pykivät ja vanhanaikainen diesel löyhähti vähän väliä - ei ihme, että täällä ollaan kovasti ympäristötarran perään, saasteet kun tuppaavat jumittumaan jokilaakson pohjalle. Tarraahan meillä ei siis ole; tilattiin kyllä ja maksettiin myös, vaan ei sitä ole vielä näkynyt. Lupasivat toimittaa kolmessa päivässä, nyt on mennyt kolme kuukautta eikä lappua näy. Tästäkin tasin jo mainita.

Kämppä on oikein kiva ja moderni, toisessa kerroksessa ja parvekkeellinen. Sijainnista voisi olla monta mieltä; toisella puolen katua on kokonainen kortteli hylättyjä luhti- ja paritaloja, täyteen maalattuja. Tutustumme aiheeseen huomenna, nyt alkaa olla jo liiankin myöhä. Hei vain hei ja kuullaan taas.