Sunnuntai, 21. Toukokuuta 2023, Rouen, Ranska

Oli tarkoitus herätä hyvissä ajoin ja painua piakkoin kaupungille, mutta jotenkin siinä taas kesti. No, lomalla tässä ollaan eikä suorittamassa. Aurinko helotti ja lämpöä oli 25, kun kävelimme muutaman korttelin päähän bussille - asunnon esittelyssä mainittu ihan lähellä oleva metroasema kun oli yön pimeinä tunteina siirretty kilometrin päähän. Tai sitten ne - oh - valehtelivat.

Onneksi bussi ei tullut ihan heti, saimme taistella lippujen kanssa ihan rauhassa. Automaattia pysäkillä ei ollut, vaikka monilla kuulemma on. Tekstarilippu ei toiminut ilman ranskalaista liittymää, eli ei sitä. Paikallisen joukoliikenne-apin lataaminen kävi hitaasti ja rekisteröityminen jumittui kohtaan, jossa valitaan puhelinnumeron maakoodi pitkästä listasta - Suomea ei mainittu. Netissä kuitenkin kerrottiin, vain ranskaksi toki, että lipun voi ostaa myös bussin konduktööriltä. Ehdimme raapia kasaan vaadittavat 1,70 per henkilö (hurja summa, tiedän) juuri kun bussi tuli.

Kuski ei huolinut rahojamme, vaan opasti automaatin käyttöön: ensin pitää painaa napista, että ostaa lipun eikä esim. leivänpaahdinta - vasta sitten voi näyttää lähimaksullista korttia. Sitten odotetaan että maksu menee läpi ja kone tulostaa lipun, joka pitää repäistä - vaan ei vielä, kone pitää tauon ja tulostaa vasta sitten loput - ja paperi repäistään, ei nykäistä. Jotenkin tuntuu, että tässä on hieman liian monta vaihetta ja virheen mahdollisuutta.

Pääsimme kuitenkin kaupunkiin. Matkan aikana kirkastui eilinen havainto tästä paikasta; likainen, rähjäinen, hurmaava. Paljon katutaidetta, liikaa autoja, kaikki vähän kesken ja laittamatta; liikenteenjakajassa ei kasva heinää, vaan nokkosia ja juolavehnää. Ilma haisee 90-luvun kaupunki-ilmalta, ajalta ennen katalysaattoreita ja dieselmoottoreiden hiukkasloukkuja. 80-luvun kamaluudet, kuten monumentaaliset betonikolossit, ovat täällä jotenkin erityisen brutaaleja - niistä puuttuu kaikki leikkisyys, herkkyys ja yritys kauneuteen. Ne vain... ovat.

Vanha osa oli tietenkin viehättävä ja kaunis, mutta sama pohjavire sielläkin soi; vähän sinnepäin, sehän on ihan hyvä. Tässä kaikessa on jotain hyvin berliiniläistä, vaikka toisaalta sitten kuitenkaan ei. Ihmiset täällä ovat nimittäin kohteliaita ja ystävälisiä, jopa pummit muistavat sanoa silvuplee ja mersii.

Alkushokista ja ensimmäisestä kirkosta (Saint-Macloun katolilainen, vain ulkoapäin) selvittyä siirryimme hilpeämpiin tunnelmiin, nimittäin rutonaikaiselle ruumishuoneelle. Aître Saint-Maclou oli jonkinlainen joukkohauta jo 1500-luvulla, mutta ruton vietyä 3/4 asukkaista tarvittiin lisää tilaa. Luita kaiketi kerättiin, koska lähteissä mainitaan ossuary eli luutarha; en tiedä, missä ne ovat nyt - kertokaa joku. Itse talo on kaksikerroksinen ja ristikkorakenteinen, se kiertää neliömäistä sisäpihaa. Kaikki ristikkorakenteen palkit on veistetty täyteen pääkalloja, luita, viikatteita, tiimalaseja ja muuta asiaan kuuluvaa - osa paremmin, osa rujommin. Tiloissa toimii nykyään taidegallerioita ja ravintola, nimeltään - tietenkin - Café Hamlet.

Erinäisiä pikkukujia eteenpäin, kohti katedraalia jonka nimi on varsin uniikisti Notre-Dame. Matkalla satuimme episkopaalisen palatsin kohdalle: täällä Jean d'Arc tuomittiin rovioille - syytettä en tiedä, varmaankin naisena oleminen ja jumalanpilkka. Mieli muuttui kuitenkin äkkiä; jo parinkymmenen vuoden jälkeen tuomio peruttiin ja myöhemmin hänet julistettiin pyhimykseksi.

Kävimme toki myös katedraalissa sisällä, tunnelma oli turistilaumoista huolimatta tiheä ja rauhallinen. Puolet tilasta vei rakennustelineiden tiheä verkosto, ylhäällä oli jotain tärkeää meneillään. Siitäkin huolimatta aika vaikuttava kokemus, kuten näillä on tapana. Samaisessa kirkossa muuten pakanaviikinki Harald ensimmäinen otti kasteen, purjehti takaisin kotiin ja perusti modernin Norjan - vuonna 1015, noin suunnilleen.

Kujien kiertely alkoi nälättää, istuimme melkeinpä ensimmäiseen ravintolaan. Sen nimi oli Rollon, Normandian kuninkaan mukaan, ja sieltä sai itse pantujen oluiden kyytipojaksi viikinkiteemaisia purilaisia, børgereitä. Olin juuri tilaamassa, kun kaikki kaupungin kirkot saivat jonkinlaisen kohtauksen ja soittivat jokaista kelloaan ns. iha täysii - tyydyin tökkimään ruokalistaa sormella kuin joku turisti, ei siinä mäikinässä mitään kuullut. Aiheesta on video, ehkä näitkin sen jo. Olueni tuotiin, viereisessä pöydässä pientä tuoppia puristava britti katsoi sitä kateellisena. Purilaiset Le Thor (sulatettua camembettia, omenaa) ja Le Bjørn (pekonia, cheddaria, suolakurkkua) maistuivat erinomaisilta, vaikkei niitä pystynytkään syömään ilman välineitä, leukaa nyrjäyttämättä. Ja pihvi oli juuri sopivan medium, pyytämättä.

Syöminkien jälkeen valuimme kohti Gros-Horlogea, eli isoa, astronomista kelloa. En ymmärtänyt sen näytöistä mitään, tavalliset viisarit kyllä käsitin mutta niihin loppui - ennustaako hyvää säätä vai ehkä sotaa sellainen, että luukusta marssii ritareita? Hyvän näköinen laite kyllä, varsinkin kun aurinko tuli taas hetkeksi esiin ja kultaukset kimaltelivat.

Kellon jälkeen katselimme viime sodassa arpeutunutta hallintorakennusta, jonka saamat osumat oli paikoitellen korjattu legopalikoilla. Idea on vanha, mutta toteutus toimi oivallisesti.

Näkemistä oli koko ajan niin paljon, joka puolella, että visuaalinen ähky alkoi olla lähellä. Vielä kuitenkin yksi asia; Jean d'Arcin roviotori. Vanha marketti eli le vieux marche on aukio, jolla oli ennen kauppahalli ja kaksi kirkkoa. Halli on modernisoitu tunnistamattomaksi ja toisesta kirkosta jäljellä vain kivijalka. Torilla seisoo iso risti merkkaamassa rovion paikkaa, lähistölle on tuotu tuoreita kukkia ja muistoseppeleitä. Vieressä kohoaa kohti taivaita kaupungin ehkä ainoa hieman viehättävä 80-luvun luomus, Pyhän Jeanne d'Arcin kirkko. Se on varsinkin sisältä melkoisen siro ja viehättävä. Pihalla juoksentelee pikkutyttö, joka on opetellut pulujen äänen; sehän on eräänlaista kurkkulaulua, jossa soi useampi nuotti yhtä aikaa. Tyttö päästää tätä ääntä melkoisen lujaa ja juoksee puluparveen. Linnut eivät tiedä miten päin olla, poukkoilevat sinne tänne ennennäkemättömässä paniikissa.

Tässä vaiheessa tiemme eroavat; Krista väittää etsivänsä bussin kämpille, käskee mennä edeltä. Lähden, vaikka aavistan että kyseessä on kohta taksikeikka. Kävelen kohti Seinen rantaa, läpi Place de la Pucellen eli neidontorin. Seinältä bongaan piikkisikareliefin, se näyttää ihan kissalta, jolla on keskiruumiin tilalla ananas. Seuraavaksi ihmettelen maan alle katoavaa raitiovaunua - paljastuu, että täällä ei oikeastaan ole metroa, on vain noita tunnelissa meneviä pikaratikoita. Ihan eri asia, hei.

Seinessä killuu pitkiä ja kapeita jokilaivoja, osa rahdille ja osa risteilijöille, etenkin vanhemmalle väelle. Laivat ovat pidempiä kuin ruotsinlaiva, mutta kapeita kuin suomenlinnan lautta. Joku kerta pitää mennä sellaiselle killumaan, katsoa kuinka maisema vaihtuu hitaasti ja naukkailla hieman viiniä. Saattaa kuitenkin tulla kiire, jos Euroopan jokien vedenpinta jatkaa laskuaan - jää vielä pohjasta kiinni. Viime kesänähän rahtilaivat joutuivat ajamaan puolityhjinä, koska olisivat uineet liian syvällä täydessä lastissa.

Kauhukuvat sikseen ja sillalle, etten jäisi taas bussista ja joutuisi odottamaan seuraavaa puolen tunnin veran. No, niin siinä sitten kuitenkin kävi - dösä meni hitusen etuajassa, kerkesin pysäkille katselemaan sen loittonevia takavaloja. No, katsellaan sitten Île Lacroixia, Seinen keskellä pönöttävää saarta. Tämän luulisin olevan kaupungin paras ja halutuin paikka, vaan onkin melkeinpä päinvastoin. Hylättyjä virastotaloja, karun oloisia vuokrakasarmeja, huonoa graffitia. Aurinkokin meni paksuun, harmaaseen pilveen, lämpötila laski 15 asteen tienoille. Jospa odotan sittenkin pysäkillä. Samassa soi puhelin, Krista oli jo ehtinyt kämpille ja pyysi avaamaan. No, avaimet mulla on, vaan olen itse täällä vielä. Miten se nyt jo sinne ehti? Taksilla, tietenkin - kuten epäilinkin. Siitä on oma päivityksensä, kopioin sen tähän:

****

Ranskalaiset on oikeasti mukavia, osa 2.

Kierreltiin tää päivä Rouenin päänähtävyyksiä ja vanhaa keskustaa ja place du Vieux-Marchélla eli aukiolla jossa Jeanne d'Arc aikanaan grillattiin totesin että nyt jalat sanoo sopimuksensa irti, takaisin kämpille siis. Lähetin Ilmarin vielä kuvaamaan Seinen rantoja vakuutellen että mä oon strong independent woman ja osaan kyllä yksinkin kämpille.

Viisi minuuttia ja iski kriisi ja ahdistus ja kolotus teemalla "pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat". Kokosin kuitenkin itseni ja totesin että kyllähän pakanakin saa aina kirkosta apua ja kävelin Église Sainte-Jeanne-d'Arciin utelemaan että excusez moi, parlez-vous anglais ja mitenköhän ranskaa puhumaton turisti voisi saada tässä kaupungissa taksin. Nuori mimmi lupasi soittaa mulle taksin ja lähti sitten saattamaan kohtaan mistä auto voi napata kyytiin.

Taksin saamisessa sitten kestikin hieman pidempään, mutta juteltiin sillä aikaa tämän Eloizen kanssa niitä näitä. Hän kuulemma opiskelee yliopistossa agrikulttuuria, on jostain kylästä n. tunnin matkan päästä kotoisin ja tienaa opiskelun ohella lisätuloja kertomalla ihmisille kirkossa Jean d'Arcista. Hän käväisi välillä hakemassa takkinsa kirkosta - lupasi tulla heti takaisin ja ettei jättäisi mua pulaan. Tällä aikaa toinen paikallinen jo ehti kysellä multa tarvitsenko apua ja onko kaikki ok ja toivotteli mukavat illanjatkot. Eloize palasi odottelemaan mun kanssa, mutta oli samalla poiminut lisäksi saksalaisen turistin autettavakseen.

Taksi tuli, vilkuteltiin Eloizen kanssa ja taksikuski kävi höpäjämään ralliranskalla niitä näitä. Auttoi kämpän ovelle asti, kyseli pärjäänkö nyt varmana ja toivotti mukavaa reissunjatkoa. Kyyti keskustasta lähiöön kustansi huimat ~15€.

Myytti tylyistä ranskalaisista siis ainakin meidän osalta siis murrettu tai sitten meillä on vaan joku taika, kun aiemminkin viereiset turret ovat saaneet tylytystä osakseen samalla kun meidän asioinnit sujuu kuin tanssi.

****

Huomenna siirrytään lähelle Caenia, pikkupaikalle jonka nimen unohdin. Matkalla olisi tarkoitus käydä katsomassa ainakin Etretatin puutarhat ja Honfleur, ehkä muutakin - ja varmaankin jossain isommassa marketissa. Katsotaan, sittenhän sen näkee. Moi.