Maanantai, 22. Toukokuuta 2023, Courseulles-sur-Mer, Ranska

Pitkästä aikaa pakkausspaniikki: herätys soi silloin kun pitikin, mutta aika ei tahtonut riittää sitten millään. Vaatteita laukkuun ja johtoja kassiin, samalla tekstiä nettiin ja kuvien siirtoa kamerasta - niin, ja ne flammkuchenit ja pizzapalat piti paistaa autoevääksi, mitenkäs tämä mikron kokoinen uuni toimiikaan? Ja auto oli siirrettävä parkkihallista kadulle, ennen sitä ei voinut palauttaa portin kaukosäädintä. Siinä hötäkässä jäi aamiainen väliin ja parempi pappalätsä naulakkoon roikkumaan.

Ajelehdimme läpi aamupäiväruuhkan toiselle puolelle kaupunkia, hienolle näköalapaikalle. Asutusta ympäröivät melkein joka puolelta korkeat kukkulat. Ei siis ole ihme, että liikenteen päästöihin suhtaudutaan jopa neuroottisesti - pakokaasut kun jäävät helposti paikalleen leijumaan, etenkin kuumalla ja tuulettomalla ilmalla. Näkymä oli kuitenkin verraton, mutustin salamipizzaa samalla kun bongailin eilisiä käyntikohteita maisemasta ja latasin kuvia nettiiin. Raportointi alkaa käydä työstä, mutta on kuitenkin kivaa. Jännä yhdistelmä. Pitäisi tehdä tästä ammatti, niin ei olisi enää päivääkään lomalla.

Käväisimme katsastamassa muutamat lähiseudun katutaiteet, taso oli kova ja tarjontaa paljon. Eivät ne lähiötä paratiisiksi muuttaneet, mutta hieman paremmaksi kuitenkin. Alan vähitellen pitää Rouenista aika paljon, sen rosoisesta kauneudesta joka muistuttaa kovasti Berliiniä mutta on kuitenkin ihan omanlaisensa. Usein sanotaan, että Amsterdamin sijasta kannattaa mennä Utrechtiin tai Rotterdamiin - itse voisin helpostikin vaihtaa Pariisin Roueniin.

Noin tunnin ajo rannikolle ja Étretatin pikkukaupunkiin. Tarjolla piti olla erikoisiin muotoihin leikattuja pensaita muotopuutarhassa, josta on näkymä merelle ja kalkkikivikallioille. Parkkitilaa ei kuitenkaan ollut, yrityksistä huolimatta jouduimme tyytymään itse kaupunkiin. Se oli todella turistinen ja ikävä; näköala ja merenranta korvasivat paljon, muttei mikään ikuisesti riitä. Ranta ei tosin ollut hiekkaa, vaan pyöreitä, perunan kokoisia kiviä, joiden kerääminen oli mitä ankarimmin kielletty. Ne pitivät kummallista rulinaa aallokossa. Kivien sijasta poimin talteen seepiakiven eli kalmarin sisäisen, kalkkisen tukirangan; niitä tuntui riittävän. Nilviäiset kotona arvostavat.

Katselimme, kun julman kokoinen lokki kävi hakemassa ravintolan pöydästä todella ison lohkoperunan, joka osoittautuikin kovaksi patonginpalaksi. Ei mennytkään yhtenä palana alas, eikä hajonnut vaikka miten nokki. Ihmisetkin tuijottivat. Ilmoille pääsi hyvin turhautunut krääh, kun herra poistui matalalentoa. Tunnelma oli meillä jokseenkin sama.

Le Havren lahden yli, melkoisen mahtipontista Pont du Normandieta pitkin, suuntana Honfleur ja tavoitteena onnistua edes josssain. Tällä kertaa listalla oli idyllinen kalastajakylä ja autenttisen rosoinen satama, josta saa tuoretta kalaruokaa ja aitoja käsitöitä. No saiko? Saiko edes autoa pysäyttää? No ei saanut. Niin muoviseksi ja huvittavan turistiseksi hangattu paikka, ettei enää edes naurattanut. Huono teemapuisto, liian kalliit liput ja aivan liian paljon mummojonoja ja turistibusseja. Karttapalvelu ehdotti näköalapaikkaa - ehkäpä se sentään toimisi.

Matkalla bongasin kovin matalan majakan ja hiekkarannan, jonka parkkipaikka oli ilmainen ja tyhjä, joitakin erikoisnuoria lukuunottamatta. Rantahiekka oli valkoista, näkymä lahden yli Le Havren satamanostureihin ja uiminen kielletty laskuveden aikaan; äkkisyvä laivaväylä, kova pohjavirta. Tyydyin kävelemään kengät täyteen hiekkaa ja katselemaan korkeissa heinissä huojuvia kotiloita. Paikallinen koira juoksi luokseni, omistajan huudoista välittämättä, toisenkin kerran - ei tullut ihan lähelle, seisoi vain ja tuijotti. Kai se yritti kertoa, että jätä etanat rauhaan. Jätinkin.

Tie näköalapaikalle kulki rikkaamman alueen kautta, talot olivat jopa koomisen palatsimaisia. Tietä ympäröivät puut kutoutuivat vihreäksi tunneliksi, mäki jyrkkeni ja tietenkin joku kiireellinen roikkui takapuskurissa. Näköala korvasi kaikki vaivat; näkyi melkeinpä koko lahti, silta, satama ja Honfleurin katot. Lehtipuut kehystivät näkymään, tuli ihan postikorttimainen olo.

Seurasi muutamia, rallimaisia erikoiskokeita; tie oli kapea, mäkinen ja mutkainen, nopeusrajoitus naurettavan korkea ja paikallisilla kiire. Vaikken osannut mutkien suuntaa ulkoa ja vaikka Le Köppis ei tyhjänäkään ole mikään urheiluauto, yritin pysyä joukon mukana. Helppoa se ei ollut, mutta kivaa kuitenkin - itse asiassa ajaminen oli miellyttävää ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Ohitimme paikan nimeltä Varaville - kyllä, se löytyy mapsista. Nimistä puheenollen, navigaattorin lausumiset alkavat olla jo huvittavan sijaan ärsyttäviä; eivät noudata minkään kielen taivutusta tai lausuntaa. Usein on tarkistettava fyysisistä kylteistä, että mikäs sen paikan nimi nyt olikaan. Perhanan ralliranska.

Pakollinen pysähtyminen Trouvillen Carrefourissa, jotain tarpeellista, kuten ruokaa ja juomaa - ja kärry täyteen kaikkea jännää, kun nyt kerran täällä ollaan. Liha- ja kalatiski jäivät molemmat mieleen, moista tarjonta ei usein näe edes kauppahallissa. Vielä kun tietäisi, mitä niille pitää tehdä, että saisi maukkaan aterian, eikä vain ruokaa - vai pitääkö siihen olla mestarikokki? Mainittakoon vielä, että olutosasto oli kaupan kokoon nähden surkea; Alepassakin on enemmän vaihtoehtoja.

Vielä lyhyt ajo kohti rantaa ja kämppä haltuun. Tyypillinen lomaosake; tupakeittiö, liian pieni kylppäri ja epäkäytännöllisen iso makuuhuone. Niin geneerinen sisustus, ettei tiedä missä päin Eurooppaa on. Ja kuka perkele on keksinyt nämä ylikorkeat tuolit ja pöydät? Pubissa niille on paikkansa; ei palele jalat, kun ovat ylempänä lattialta - ja liikaa juoneen huomaa, kun se yrittää nousta. Tavallisessa olohuonekäytössä pelkästä rasittavaa. No, kuitenkin: merelle on kävelymatka ja Juno Beach alkaa kulman takaa - että muutamia hyviäkin puolia on. Ja pesukone. Illalla nautimme lajitelman juustoja ja leivonnaisia, patonkia ja patéta, kunnes alkaa väsyttää ja nukuttaa.

Tämä päivä oli vähän huti, mutta niitä nyt tulee väistämättä. Huomenna otetaan iisimmin, paikalliset nähtävyydet haltuun ja ehkä auringonlasku rannalla - ja ylihuomenna larpataan toista maailmansotaa bunkkerilta toiselle, valinnaiset viikset väpättäen.

Krista:

Ilmari unohti kertoa, että mä keräilen näköjään ranskalaisia mummoja. Siellä ei-hylkeitä-dyyneillä ne otti mun porukkaan, Rouenin bussissa istuin vieressä ja kuuntelin kun mummot pikkusikari kädessä paheksui ikkunasta näkyviä asioita ja eilen kaupan parkkiksella viereen kurvasi kirjaimellisesti linnunsonnan kuorruttama pikkuauto josta kaksi mummoa kampesi itsensä pihalle ja kävi haastelemaan että mistä me ollaan tultu ja eikös siellä Suomessa ole kylmä ja että matkalle olette tänne tulleet très bien, très bien. Taputtelivat olalle ja könkkäsivät kauppaan. Ilmari taasen kerää vaan vanhoja kähmyjä ja hipstereitä ihmettelemään sen kameroita, mut mulla on kohta oma mummoarmeija.