Tiistai, 23. Toukokuuta 2023, Courseulles-sur-Mer, Ranska

Pitkä ja hidas aamu, vielä hitaampi lähtö. Kävelin kylille katselemaan merta ja meininkiä noin yleensä, alle kilometrin päästä kävisivät jo kengät kastumaan - riippuen vuorovedestä, tietenkin. Kämpiltä lähtissä keli oli mitä kesäisin, vanhan myllyn ja paikallisen chatêaun kierrettyäni tuuli hyökäsi mereltä ja huppari olisi ollut kiva. Ei tuntunut yhtään yli kymmeneltä asteelta, vaikka varmasti oli, suojaisemmissa kohdissa sen tunsi.

Satama halkaisi kylän kahtia, enimmäkseen siellä killui purjeveneitä, joista joka toinen oli myytävänä - mutta kalastusveneitä näytti olevan ihan mukavasti myös. Ne myivät saalistaan suoraan laiturille pystytetyistä kojuista, vaan eivät enää; aukioloaikoja ei tosin näkynyt. Luultavasti liian aikaisin, koska kaikkihan tietävät, että on herättävä viideltä jos tahtoo kalasoppaa - myöhemmin ei nyt vaan käy. Meribisnesten lisäksi pääkatu näytti oikein kukoistavalta, joskin hieman turistiselta. Yli puolessa liikkeistä oli kuitenkin verhot kiinni, vaikka itse mainostivat olevansa auki - eikä nyt ollut lounastunti. Ehkäpä asiat muuttuvat, kunhan turistit taas tulevat ja asukasluku moninkertaistuu.

Rannan läheisyydessä tuuli kävi jo naurettavaksi, piti laittaa taas hattu laukkuun ja kiristää nutturaa. Katselin murtuvia aaltoja ja Juno Beachia laiturin nokasta. Näytti paljon helpommalta ja järkevämmältä paikalta nousta maihin kuin vaikka Omaha Beach: lyhyempi ranta, vain muutamia bunkkereita - ja, ennen kaikkea - ei kalkkikivijyrkännettä, jonka laelta jauhaa konekiväärillä. Kaksipuinen risti merkitsi paikan, jossa herra Charles de Gaule nousi maihin kuin joku ihmeentekijä tai tuleva presidentti.

Kävelin takaisinpäin, ilman suurempia tapahtumia. Muutama vanhempi herrasmies tuijotti kameraani, ei sanonut mitään mutta nyökkäsi hyväksyvästi. Näin ei ole käynyt useinkaan, ennen tätä lomaa. Mennessäni tutkailin taloja, enkä löytänyt niistä mitään selkeää ja ratkaisevaa eroa belgialaisiin tai hollantilaisiin - ja kuitenkin; täällä on paljon viihtyisämpää ja kauniimpaa, belgian tapauksessa jopa todella paljon.

Kämpillä pakkasin vaimon autoon, ajoimme katsomaan bunkkereita sun muita betoneja Longues-sur-Meriin ja Gold Beachille. Jaksoin odottaa vuoroani ja sopivien kuvakulmien vapautumista tempoilevien ja jumittavien aikuisten kanssa ihan hyvinkin, mutta kun paikalle kaarsi kaksi bussillista teinejä, tiesin että aika oli täysi. Bunkkerit olivat kuitenkin hienoja, graafisen kaarevia ja sopivan kulmikkaita mustavalkokuviin. Toivottavasti valotus osui, sen näkee sitten kotona.

Seuraavana Arromanches-les-Bains ja nopeasti pysytyynpolkaistu väliaikainen satama, Port Mulberry. Ponttoonilaitureiden ja aallonmurtajien ruostuneita rankoja lojuu rannalla ja meressä siellä täällä, laajan puolikaaren muodossa - näky on jotenkin apokalyptinen, kuin katselisi jonkin muinaisen sivilisaation viimeisten hetkien jäänteitä. Katselimme näkyä kahdeltakin eri luiskalta, joilta olisi voinut ajaa suoraan rannalle. Vesi oli kuitenkin sen verran ylhäällä, ettei uskaltanut - kiinni jos jäisi, niin siellähän olisi - ja paikalliset nauraisivat, ainakin paikalliset lokit.

Kylän sotakrääsäkauppa oli mennyt kiinni, mutta oikeassa antiikkiliikkeessä vielä palveltiin. Tavaraa oli jos jonkinlaista, aitoa ja hyväkuntoista - mutta hinnatkin sen mukaiset. Varamme olisivat riittäneet lähinnä hihamerkkeihin tai kiinnostaviin asentoihin vääntyneeseen sotaromuun. No, riittääpähän muillekin. Krista kävi vielä apteekissa kokeilemassa teoriaa tylyistä ranskalaisista. Myytti alkaa olla totaalisen murrettu, palvelu toimi taas - mitä nyt pieniä vaikeuksia löytää oikea lausuntatapa hydrokortisonille. Oikein äännetty Oxford ri mennyt perille, mutta ralliranska toimi heti.

Kylän ulkopuolelta löytyi vielä muutama lisäbunkkeri ja insinöörien muistomerkki - suomeksi sillä tarkoitetaan kaiketi pioneereja. Bonuksena oikein hyvä näkymä sataman jäänteisiin. Näköalatasanteen portaiden molemmin puolin kasvoi kurttulehtiruusuja, niiden kukat olivat parhaimmillaan ja tuoksuivat voimakkaasti kovassa tuulessa. Niiden läpi käveltyään everyone came out smelling of roses, kuten sanotaan.

Kämpille syömään ja kirjoittamaan, mitätön mikroateria ja oikein hyvää sitruunatiramisua, juuri sopivan kirpeää. Huomasin kaksi etanaa pihan palmunkaltaisessa kasviksessa, toinen näytti ihan Bismarkilta eli viime vuoden vahinkolemmikiltä. Jätin ne ainakin toistaiseksi luonnon helmoihin.

Hetken tyhjää pyörittyäni muistin, että minullahan on ari värifilmiä mukana - ja että kohta on auringonlasku. Hyppäsin autoon ja ajoin Juno Beachille kuikuilemaan. Dyynitörmän yli päästyäni näin kuinka aurinko vaipui isona, tummanpunaisena pallona aaltoihin - se kävi nopeammin kuin kotona, ehdin ottaa sentään pari ruutua. Vesi oli kai alimmillaan, tasaista hiekkaa riitti käveltäväksi muutaman sata metriä. Luovin itseni ihan rantaan asti, vuorovesilammikoita ja pieniä puroja väistellen. Ei näkynyt rapua, meritähtiä, simpukoita tai muutakaan elämää - jokunen hiekkamadon reikä, eikä oikein muuta. Löysin silti muutamia hienoja simpukankuoria, kämmenen kokoisia ja vanhan Shellin merkin muotosia. Samalla aalto löi melkein kengille.

Astuin pari askelta taaksepäin ja tähyilin merelle, ihmetteilin horisontissa paikallaan jumittavaa laivaa. Pitkän putken läpi katsottuna se osoittautui jonkinlaiseksi betonirakennelmaksi - mikä lie, paikallinen Sealand ehkä? Aalto löi taas melkein kengille, meren ääni muuttui erilaiseksi; jotenkin kovemmaksi. The tide has turned eli aika lähteä; filmikin jo melkein puolivälissä. Taivas punersi, hehku heijastui de Gaulen erikoisrististä.

Ajoin vielä sataman toiselle puolelle, katsomaan vuorovettä pitkän laiturin kärjestä. Meri oli tosiaan paljon alempana kuin aamulla, mutta joen virtaus kulki väärään suuntaan. Laiturin pään jäkeen rakennelma jatkui aallonmurtajana pitkälle mereen, loistot vilkuttivat punaista ja vihreä, taivas hehkui punaista ja keltaista. Sitten sammuivat katuvalot, ihan muutamaa lukuunottamatta. Aika mennä kotiin.