Keskiviikko, 24. Toukokuuta 2023, Courseilles-sur-Mer, Ranska

Sotapäivä alkoi sotilaallisesti varusteiden ja miehistön huollolla, eli koneellisella pyykkiä ja suihkulla. Lisäsin autoon öljyä, pitkä matka on verottanut jonkin verran - itse asiassa niin paljon, että pitänee katsella tarkemmin Suomen päässä. Vaatteet kuivuivat auringossa rapeaan tahtiin, tuuli on lähes tyyntynyt ja piha muutenkin suojainen.

Kohti Colleville-su-Meriä, amerikkalaista hautausmaata ja Omaha Beachia, välillä pysähdellen. Aurinko on tänään kovemmalla ja tuuli tosiaan miedompi. Tuntuu jo ihan kesältä, vaikka paikalliset painavat menemän vieläkin toppatakki päällä. Tie on paikoin todella kapea, rajoitus kuitenkin 80 tai usein ylikin. Jossain hiekanvärisessä kylässä (kaikki ne ovat hiekanvärisiä, kun talot on muurattu paikallisesta kivestä) alkaa melkein naurattaa, kun vastaan tunkee bussi; sen molemmille puolille jää 10 senttiä tyhjää ennen kiviseinää. Katu on tietenkin kaksisuuntainen.

Hautausmaa löytyy parkkipaikan ja vierailukeskuksen takaa, keskus näyttää kiintoisalta mutta sinne päästäkseen on käytävä turvatarkastuksessa, eikä nyt huvita olla pengottavana. Hautausmaan koko pysäyttää pienen ihmisen - kumpuilevaa vihreää ruohomattoa ja loputtomat rivit valkoisia, merkitsemättömiä ristejä. Kävelen viisi minuuttia rivakasti, enkä ole edes puolessa välissä. Haudat on strategisesti asetettu Omaha Beachin jyrkänteen päälle, näköala turkoosiin mereen ja vaalealle hiekalle luo melkoisen kontrastin. Aivan järjetön paikka hyökätä, mutta sieltä ne vaan tulivat: ensin pitkä ja märkänä pehmeän upottava hiekkaranta, sitten pitkä aukea väli ilman mitään suojaa, ennen korkeaa jyrkännettä, jonka laelta vihollinen sai tulittaa vapaasti. Ja sieltä ne kuitenkin tulivat, eikä niiden tuleminen loppunut ihan heti.

Joku setämies käy kyselemässä kamerastani, ilman yhteistä kieltä päädymme vain nyökyttelemään hyväksyvästi. Muutamaa hetkeä myöhemmin ilmeisen amerikkalainen täti tulee kertomaan, että I would like to see your eye. Leikkaa vähän hitaasti, ilmeestäkin sen kai näkee - kunnes osaan yhdistää ja näytän sille pari viimeisintä ruutua ylilaveita kehuja vastaan. Tällä ihmiset puhuvat toisilleen ihan tuosta vaan, ja se on sekä mahtavaa että ahdistavaa; kiva jutella jutuista, mutta toisaalta koko ajan pitäisi olla hereillä ja nokkeluus valmiina.

Hautausmaalla riittää tunnelmaa, jota kuitenkin latistavat joka paikassa pöristelevät, maaniset nurmikonleikkaajat. Nurmi on jo millin siilillä ja todella siisti, ei mitään tarvetta ajaa edes ylihuomenna - ja silti ne kaluavat osittain jo kuivan puolella olevaa kenttää. Ehkä se on joku suojatyöpaikka? Kolmekin ukkoa työntää konetta peräkkäin, samalla pikku kaistaleella - onko niissä edes terä kiinni? Ajoleikkureilla tällaiset pitäisi hoitaa, pinta-alaa on kuitenkin useampi neliökilometri. Vai liekö kyseessä jonkinlainen kotoisuuden haku, heikäläisillä on kuulemma tapana pöristellä samaan tapaan, harva se päivä.

Kolajuoma lähes kiehuu autossa, kun palaamme. Katsastan läheisen Overlord Museumin museokaupan, se on täynnä kaikkea mautonta - vaan ei riittävän mautonta. Jatkamme hetken matkaa rantatietä kohti Point du Hogia, mutta käännymme takaisin ennen sitä. Meri on rauhallinen eikä tuuli edelleenkään ulvo, mutta vesi ei taida olla ihan uintilämpöistä. Siitä huolimatta joku isompi täti riekkuu aalloissa valtoimenaan, samalla kun joku kuvaa rannalta käsin. Sisällöntuotantoa arvatenkin. Päähänpistosta pysähdyn parkkipaikalle, kävelen rannalle ja suoraan vesirajaan. Mereltä kelluu juuri siihen joku musta asia. Radiopuhelin. Poimin sen ylös, mutta akku on loppunut - malli kertoo olevansa vesitiivis ja kelluva. Tämä olisi voinut olla kutsu seikkailuun, kuin viisikossa tai muussa tökeröjuonisessa.

Alkaa tosiaan olla nälkä, siispä takaisinpäin. Pysähtelemme välillä katsomaan lehmiä, lampaita, hevosia ja muita panssarivaunuja. Commes:issa on joskus ollut linna, ja paikka näyttää muutenkin vanhemmalta kuin täällä yleensä - laitan vain ylös, jos joskus vaikka tulisi palattua. Pieni paikka se tietenkin on, ei mitään mullistavaa.

Arromanchesissa on toinenkin sotakaman kauppa, enemmän rihkamaosastoa ja tavallisen ihmisen hinnoissa. Se oli vielä tunnin auki, eli shoppailu käyntiin. Muutamia tuliaisia, muutama ylihintainen D-Day -olut (Overlord Museumissa oli muuten parempi valikoima) ja kirsikkana kakun päällä jeeppi lumisateessa -lumisadepallo. Niin mauton että kiertyy jo hyvän puolelle. Viereisessä kaupassa myytiin paikallisia herkkuja, kävin kauhistelemassa calvadoksen hintaa ja ajattelin poistaa muutaman oluen. Bonjour, sanoi kaupan täti ja asettui seisomaan juuri sen hyllyn eteen. En toisaalta halunnutkaan mitään.

Courseilles-sur-Mer on jostain syystä aivan mahdoton pala navigaattorille, se opastaa milloin yksisuuntaista väärään suuntaan, silloin kun se ei jää loputtomaan luuppiin, ajamaan samaa ympyrää. Löysimme kuitenkin kaupan, sen edessä oli kaksi arrete a minute -ruutua, joista toinen vapautui juuri. Parkkiruudut ovat täällä edelleen samankokoisia kuin 80-luvulla, meidänkin auto alkaa äkkiä tuntua kokoa suuremmalta. Pieni Carrefour taas oli sisältä isompi kuin ulkoa; ääs-marketin valikoima alepan tiloissa. Nälkäisenä sitä kauhoo mukaan kaikenlaista, myönnettäköön että toinen leivosboksi oli ehkä liikaa. Kassan täti jaksoi viihdyttää, heittää hyvää läppää virheettömällä englannilla kun huomasi että ranskamme hieman rohisee - ja kun vuolaat ostoksemme tukkivat koko kassan ja jono vaan kasvoi. Että tässä teille punainen eikun musta matto valmiina, tarkoittaen kassahihnaa. Ja voi, tämä pullo jäi, eikö se ollutkaan minulle lahjaksi? Melkein teki mieli vastata kyllä, etenkin kun Krista maksoi.

Kämpillä tavallista aikaisemmin, ehkä vähän vähemmän nähneenä mutta myöskin vielä hyvissä voimissa eikä ihan loppu. Ajaminen maistui taas, saa nähdä miten käy huomenna - matkaa tosin on vain pari tuntia. Mikroateriakin oli taas tänään hyvä, en tiedä ruoan nimeä mutta vuokassa oli alimpana kerroksena jauhelihaa, sitten päältä ruskistettua perunamuusia ja lopuksi tanakka juustokuorrutus. Vähän niin kuin shepherd's pie, muttei kuitenkaan - pitää kokeilla kotona. Suklaatöhnäleivokset toimivat nekin, samoin bretagnelainen omenapiirakka - ja paikallinen, tuorepuristettu omenamehu, voi veljet se se on vivahteikasta ja sävykästä tavaraa. Ei ihme, että täkäläinen siideri on niin verrattoman hyvää.

Huomenna tosiaan kohti Givernyä ja Monet'n puutarhalampea. Konstit on Monet, sanoi ruotsalainen taidekeräilijä. Olen käynyt kerran aiemmin ja ainakin silloin valossa oli jotenkin maagisen hyvä hohde juuri siinä kohdassa - naapuritalossa ei niinkään. Matkalle mahtunee yhtä sun toista muutakin, ainakin pitää vihdoin etsiä sellainen todella hyper-super-marketti. Nyt pakkailua, auton järjestelyä ja kuvien siirtoa, että pääsee ajoissa nukkumaan - täältä kun on häivyttävä jo kymmeneltä. Liian aikaisin lomalaiselle, sellainen.