Torstai, 25. Toukokuuta 2023, Oinville-sur-Monticient, Ranska

Pahoittelen jo alkuun, taitaa tulla lyhyt kirjoitus; tänään ei tapahtunut oikein mitään. Aamulla kiertelin majoituksen tonttia kuin kissa kuumaa puuroa, roskiksia etsien. Niiden piti olla portilla, mutta vasta ulosajaessa ne näkyivät. Seuraava ihmetyksen aihe oli paikallinen kierrättäminen: roskiksia oli kolmea eri väriä, vaan ohjeita ei missään. Nostelin kansia ja yritin päätellä, mutta jokaisen astian sisältö oli sama; muovisia ja pahvisia pakkauksia, sekä ihan vaan roskia. No, ei kai siinä muuta kuin sekaan vaan. Lasi täällä kerätään erikseen, sen tiedän - ja senkin, ettei niitä astioita saa käyttää iltayhdeksän ja aamukuuden välillä, melun takia. Netistä opin, että varsinaista panttipullosysteemiä ei ole.

Auto täyteen, energiajuomaa kuskille ja moottoritielle, kohti Givernyä ja Monetin puutarhaa. Motarilla saa ajaa 130:aa - ja monet ajavatkin. Tarkana saa silti olla, sillä rekat tykkäävät ohitella toisiaan - silloinkin, kun tietullipisteelle on alle kahden kilometrin matka ja hyöty nollautuu. Onneksi kaistoja on useinmiten kolme, ei tarvitse jäädä jumittamaan - paitsi jos joku teiden ritari lähtee ohittamaan toisiaan ohittavia rekkoja asuntovaunu perässään, ylämäessä tietenkin. Kiellettyähän se tietenkin on, mutta ei se tuntunut estävän.

Matka-aika lyheni maksullisella tiellä kolmesta kahteen, mutta ylimääräisiä pysähdyksiä tuli kolme ja hintaa kertyi 14,20. Ei ihan halpaa hommaa. Paikallisille on tarjolla sarjakortteja, joiden kanssa ei tarvitse kuin hiljentää portilla ja hintakin on noin 20% pienempi. Silti saattaisin suosia kantateitä, jos täällä asuisin - siitäkin huolimatta, että siellä joutuu loputtomien liikenneympyröiden pyöritykseen - ja aina välillä taajamien keskustoihin, joissa kadut ovat mahdottoman kapeita ja julmat hidastustöyssyt vaanivat. 30km/h on niihin aivan liian kova vauhti, pohjapanssari rutisee joka kerta.

Moottoritieltä päästyä ohitimme parikin kivanoloista paikkaa - nimet eivät jääneet muistiin - eikä itse Givernykään yhtään hullummalta vaikuttanut. Pidin miedosti huonona enteenä kahta kilometriä ennen kohdetta alkaneet laajat ja ehdottomat pysäköintikiellot ja niistäkin huolimatta kaikialla pientareella lojuneet autot. Talolla saimme odottaa suojatiellä, kun loppumaton ihmisten virta velloi kanssamme ristiin. Ensimmäinen parkkipaikka oli täynnä, toinenkin melkein, mutta sitä oli jatkettu loppupäästä pellolle. Toukokuu, arkipäivä, kello alle puolenpäivän; minkähänlainen tungos täällä on sesongin aikaan?

Kävelin lähemmäs porttia, tilannetta arvioimaan. Ihmisvirta ei tyrehtynyt hetkeksikään: huutavia kiinalaisia, kiljuvia kakaralaumoja eli luokkaretkeläisiä, keskellä väylää jumittavia eläkeläisiä, hormonipäissään ihmisiin törmäileviä teinejä... Juu ei. Olen, kuten sanottu, käynyt tuolla ennenkin. Paikka on pieni ja intiimi, eikä siellä näe tai ainakaan koe mitään, jos koko ajan joku hönkäilee ihan iholla. Kävelin takaisin, puiden siimeksessä virtaavasta joesta sai aika hyviä kuvia - toisin kuin Monet'n rintakuvasta, joka oli erään äijälauman mielestä paras paikka nojailla ja syödä sipsejä. Otin siis heistä kaverikuvan taiteilijan kanssa. Haikeina käännyimme pois; olisihan se ollut melkeinpä pakollinen nähtävä, vaan ei hinnalla millä hyvänsä.

Avaruuskaupunki Vernonissa pysähdyimme hetkeksi, katselin vanhaa siltaa, joka ei yltänyt kuin joitain metrejä rannasta - pylväät menivät pidemmälle, vaan eivät nekään edes puoliväliin asti. Sillan alkupäässä jökötti outo linna, kuin yhteenpuristettu kasa torneja - ilman muureja. Sen nimi on osuvasti château des tourelles ja siellä pitää majaansa ranskan kanootti- ja kajakkiopisto - koska jossainhan sellaisenkin kai pitää olla. Etsin kuvakulmaa linnaan ja siltaan; ei ihan helppoa, koska paikallisilla linnuilla oli tilanne päällä. Kanadanhanhilla poikaset, valkoisilla hanhilla ei - ja siitäkös se suhina alkoi. Joutsenet rähisivät muuten vaan ja uuden sadon mustavarikset sekoittivat pakkaa minkä ehtivät. Kävi melkoinen krohina.

Seuraavaksi etsimme mahdollisimman ison marketin, potentiaalinen ehdokas löytyi aika läheltä. Tarjolla oli kaikkea, nyt myös niitä paljonpuhuttuja petanque-magnetteja - ja paljon muuta, mitä et edes tiennyt tarvitsevasi. Juomaosasto oli äkkiä nähty, Ranska ei ole mikään suuri olutmaa ja erikoisempia laatuja ei oikein marketista löydy - ne kai haetaan erikoiskaupoista tai suoraan tuottajalta. Muilla osastoilla iski valinnan vaikeus, vaihtoehtoja nimittäin oli. Esimerkiksi ihan tavallisia, vaaleita vehnäkeksejä noin sataa eri laatua - tai keittokinkkua, kymmenen eri valmistajaa ja jokaisella muutama erilainen. Tiedä näistä nyt sitten, hinnatkin niin samanlaiset ettei niistä voi päätellä mitään. Ihmeen nopeasti kuluu aika itselle outoja tuotteita tutkaillessa - ja tulle poimittua kärryyn kaikenlaista. Jossain juustohyllyn kohdalla kuulin, että duunin pihalla palaa rekka - ei henkilövahinkoja ja kohta jo sammutettu, paloasema kun on kirjaimellisesti viereisessä talossa. Erikoinen tapaus, ehkä kuulen huomenna lisää.

Kauppojen jälkeen kohti majoitusta. Välille osui yksi todella hieno paikka nimeltä La Roche-Guyon; jyrkkiä ja kapeita katuja, Seine, kalkkikiveen kaivettuja luolia joissa liiketiloja, nätti keskusta, hieno château ja mainio linnoitus sen yläpuolella. Paikka jäi kummittelemaan, eikä vähiten teatraalisen poistumisen takia. Navigaattori ohjasi ylös aivan älyttömän jyrkkää katua, oli vaihdettava kakkoselle ja lopulta ykköselle, että pääsi ylös asti. Näin on viimeksi käynyt Kotkanpesällä, eli ihan pienestä ei nyt puhuta. Le Köppis jaksoi urhoollisesti ylös asti, mutta sammui sitten stop-merkille, neljän tien risteykseen, kohtaan johon on joka suunnasta ylämäki eli ei oikein näkyvyyttä. Onneksi liikenne oli hiljaista, rajoitus kun on 80 ja moni ajaa kuin oman elämäänsä rallikuski. Yritin startata, moottori pyöri ja hörähteli, vaan ei herännyt. Mikä nyt eteen? Odotin minuutin ja yritin uudestaan, ei mitään. Kahden minuutin odotus ja uusi yritys, nyt vähän lupaili vaan ei. Viiden minuutin odotus, vaihde vapaalle ja käsiajarru päälle, valot ja ilmastointi pois, vähn kaasua koska ryyppyä ei ole - ja lähtihän se, lopulta, ensin hieman nikotellen mutta kuitenkin. Mikä lie tullut?

Pian saavuimme majapaikkaan. Tämä on vanha maatila ja vesimylly, nimeltään le moulin brûlee. Itse yövymme asuinkäyttöön muutetussa sivurakennuksessa, jossa on joskus pidetty jos ei eläimiä, niin ainakin heinää. Sisällä haisee miedosti navetalta, Krista ei tunnista aromia. Tilan ympäri virtaa pieni joki, se pyöritti aikoinaan myllyä mutta tyytyy nyt vain solisemaan. Vahtikoira haukkuu meidät, muuttuu sitten tuttavalliseksi haistettuaan kassimme ja näyttää kovasti siltä, ettei ole saanut ikinä ruokaa. On se. Isäntä istuu terassipöydän ääressä ilman paitaa, pöydällä on iso pahvilaatikko jonka sisällä läppäri on suojassa auringolta ja valolta. Ukko on ruskea kuin kahvinpapu ja hieman saman muotoinenkin.

Majoituksen alakerrassa on pieni olohuone, oudonmallinen keittiö ja liian iso kylpyhuone. Yläkertaan mennään kapeita portaita, siellä on kaksi huonetta ja viisi sänkyä. Keittiön ovesta pääsee takapihan terassille kuuntelemaan puron solinaa ja tuijottamaan koomisenvihreää ruohoa rinteessä.

Syön vähän jotain, vaan äskeinen linna alkaa kuiskailla. Vaimon kehotuksesta lähden ttutustumaan tarkemmin, ei sinne aja kuin 20 minuuttia - tai itse asiassa vartin, kun auto on matkatavaroiden verran kevyempi. Ralliautoilu onkin ihan mukavaa nyt, kun teho riittää pysymään menossa mukana. Katselen kaupunkia ja sen kujia, valo on parhaimmillaan ja filmiä palaa. Jokilaivat kyntävät Seineä, osa ui todella syvällä - vaan eipä ole vaaraa merenkäynnistä tai tuulesta. Bongaan kolmekin kohtaa, joista on mennyt silta yli - nyt ei mene yhdestäkään. Viimeisin silta ehti olla paikallaan vain joitain vuosia, ennenkuin se räjäytettiin sodassa. Terassilla hyväntuulinen joukko tilaa kolmatta olutta ja kohottaa lasia tervehdykseksi. Hyvä, että tulin; katsottavaa oli, eikä jäänyt vaivaamaan - vaan ei tästä kovin kiintoisaa tekstiä irronnut.

Takaisinpäin, muutaman näköalapaikan kautta. Valo tulee nyt todella alhaalta, se maalaa kaiken kultaiseksi ja saa varsinkin viljapellot hehkumaan. Varjot ovat pitkiä ja dramaattisia, ilmassa leijuu tämän matkan teematuoksu eli vastaleikattu heinä. Täkäläinen heinä on, Hollannista asti, ollut meikäläistä aromikkaampaa. Siinä tuoksuu vahvasti mausteisuus, kukkaisuus ja jopa hunajaisuus. Tekisi melkein mieli maistaa vähän. Tämän lisäksi maisema on jopa naurettavuuteen asti hyvän näköinen, ei sitä kuvaan saa vangittua - pitäisi kai maalata taulu.

Huomenna vaihdetaan maailmansota toisesta ensimmäiseen ja ajetaan Champagnen kautta Verduniin - ehkä paremmalla onnella, vaikka oli tämäkin hyvä päivä.