Lauantai, 27. Toukokuuta 2023, Aachen, Saksa

Herääminen kellarissa ei ollut helppoa, etenkin kun takaoven eteen sai laskettua pimentävät metallikaihtimet. Havahduin kelloon, puin onneksi päälle ennen kuin avasin verhot; saman talouden teini hyppi takapihalla hyppynarua, nyrkkeilijöiden tyyliin. Tyypin häivyttyä käsipainoja kolisuttamaan otin hetken aikaa aurinkoa naurettavanvalkoisille jaloilleni, ne loistavat varmaan avaruuteen asti. Lienee aika siirtyä shortseihin, ilmakin lämpenee näin sisämaassa ja housuissa alkaa olla aromi - niitä ei voi pestäkään, eivät ehtisi kuivua.

Auto pakattuna hyökkäsimme kukkuloille, isoisoisän sotamuistoja katsastamaan. Kohteita riittäisi vaikka koko viikoksi, eli aikataulutus meni sikäli pieleen; toinen päivä olisi ollut tarpeen. Ensimmäisenä katselimme sekä kunnostettua että alkuperäistä juoksuhautaa, näky oli vaikuttava vaikkei jonkun ojan, leveänkin, näkeminen yleensä juuri sykäytä. Näkemättä jäi the trench of bayonets, juoksuhauta, johon, tarinan mukaan, sopivasti osuneen pommin heittämä maamassa hautasi pohjalla kyyhöttäneet sotilaat elävältä - pistimet vain jäivät näkyviin.

Seuraavaksi katselimme kirkkoa, josta jäi jäljelle vain osia päätyseinästä ja muutamia pylväskäytäviä. Sinne ei olisi kai saanut ajaa, mutta unohdin koko kielen ihan yllättäen. Outo tunnelma kävellä rakennuksen sisällä ja kuitenkin samaan aikaan ulkona, kuunnellen käen loputonta kukuntaa - jos uskomus pitää paikkansa, elän vielä parisataa vuotta. Varoistuskyltti, jonka osasin äkkinäisesti sittenkin lukea, varoitti menemästä lähelle, ettei kirkko sorru päälle, kun sellaista ei kukaan usko ja korvauksia on vaikea saada. Ruoho sieltä oli kyllä leikattu eilettäin.

Muutaman metsäisen erikoiskokeen jälkeen viimeiset ostokset Ranskan puolella. Tavalliset kaupat sulkevat yhdeltä, mutta tielle osuivat vierekkäiset Aldi ja Lidl - niitä eivät perinteet velvoita. Aldin valikoima oli hieman ohut, mutta kyllä sieltäkin sai tarvittavia ruokatarpeita ja olutta - kananmunia vaan ei löytynyt. Poimimme tietämättämme mukaan samoja voitaikinasuklaakierteitä, niitä oli nyt typerästi kahdessa eri pussissa. Asiakkaita ei ollut lisäksemme kuin yksi, sen permanentti näytti harmaalta karvahatulta ja kajalia oli vedetty sentin siveltimellä. Huomiseen, se huikkasi kassalle. Yritäpä vain, tokaisi madame kassa viiksiensä takaa - me ollaan huomenna kiinni.

Munien perässä Lidliin, siellä näytti ja tuoksui täsmälleen samalta kuin meidänkin liidelissä. Moni tuotekin oli täsmälleen sama, mutta hieman eri niminen - Perlenbacher vaihtui Perlemburgiksi. Ostoskoreja taas ei ollut, enkä tiennyt tai tajunnut ottaa kärryä; keräilin siis kamoja omaan kassiin - niin näytti moni muukin tekevän. Kassa halusi nähdä että kassi on varmasti tyhjä, roikotin sitä pikkusormella pohja ylöspäin. Tokihan lastaan hihnan täyteen erikoisolutta ja pöllin sitten jonkun euron juuston, niin päin se kannattaa hoitaa.

Belgia alkoi yllättäen, kuten tapana on - kyltti vain ja se siitä. Tie vaihtui moottoritieksi, jolla oli koko ajan suuria mäkiä. Ajaminen kävi kuitenkin taas puuduttamaan, silmät meinasivat mennä väkisin kiinni. Pysähdyttyämme kolmannelle lepopaikalle, jolla piti olla vessa mutta oli bajamaja ilman paperia, vaihdoimme pienemmälle tielle. Samalla sain tietää, että ranskan päästötarra on vihdoin saapunut postitse Helsinkiin ja että Roueniin unohdettu hattu on myös matkalla. Parempi myöhään, luulisin.

Vaihtaminen pienempään kannatti; osuimme jonkinlaiseen vuoristonkaltaiseen asiaan, luultavasti Ardenneihin. Oli mäkeä, jyrkkää rinnettä, havumetsää, kiemuraista tietä, paljaita kallioita, kirkasvetisiä vuoripuroja, lehmälaumoja liian vihreillä niityillä - kaikkea, paitsi korkeutta ja vuoria. Yhteen kylään oli jopa merkattu korkeus merenpinnasta: hulppeat kolmesataa metriä. Kerrassaan viehättävää seutua, yhtä kaikki. Kiemuraisilla teillä viihtyivät motoristitkin, niitä suhahteli ohi kuin herhiläisiä. Oikeitakin herhiläisiä suhahtelee, kaikenmaailman pörriäisiä on liikkeellä enemmän kuin vuosiin ja ne ovat isoja. Tuulilasia ei tahdo saada puhtaaksi, pitäisi kai antaa liota - vaan aurinko kuivaa heti.

Minivuoriston jälkeen tie nousi seuraamaan harjun selkää, näkymät molemmille puolille alas laaksoihin olivat varsin kuvaukselliset. Taas tuoksui heinä, mutta myös lanta, sonta ja lopulta pelkkä paska. Liekö sattunut joku kansallinen levittelypäivä, mutta maaseudun tuoksua leijui ilmoilla enemmän kuin tähän asti yhteensä.

Harjun ja hajun jälkeen lähestyimme Spa-Francorchampsin formularataa, ravintoloiden ja majoitusliikkeiden nimistä sen huomasi. Paikalliset myös ajoivat agressiivisemmin, nopeusrajoitukset eivät heitä koskeneet ja ohi oli päästävä. Ainoa asia, mitä - melkein - kaikki kunnioittivat, oli 30 km/h hidastustöyssy. Niistä on pakko ajaa hiljaa, tai jotain hajoaa. Pysähdyin kiinni olevan 24/7 Formula-frityyrin pihaan ostamaan limua automaatista, se ei toiminut mutta kuulin sentään kilvanajon ääniä jostain ei-kovin-kaukaa. Kilvoittelua oli muutenin ilmoilla; luulimme hetken, että jouduimme vahingossa keskelle pyöräilykilpailuja - niin paljon spandex-sukkuloita suhahteli vastaan sekä keula että perä edellä, että homma kävi jo vaarallisen puolella. Tie kun oli kapea eikä pientareita ollut, oli kiva todeta, että nyt edessä on kaksi pyörää rinnakkain, vastaan tulee toiset kaksi - ja auto. Ei ollut kuitenkaan mitään kisoja, ihan vaan viikonlopun viihdeajelua - tuollakin ukolla sisäkumi paistaa ja kaljamaha heiluu, mutta niin se vaan painaa mäkeä ylös neljääkymppiä.

Muutama ylä- ja alamäki moottoritiellä ennen Aachenia. Halusinko ehkä käydä vielä kaupassa Belgian puolella, kysyi Krista - olimme kuitenkin jo livahtaneet Saksaan. Mistäkö sen tiesi? Kadunnimet päättyivät straße ja liikennevaloihin oli ilmestynyt keltainen - Belgiasta etelään ne vaihtuvat suoraan punaisesta vihreäksi. Etsimme Lindt:in tehtaanmyymälän, vielä oli tunti aikaa lastata kärryt erikoisella, halvalla tai erikoisen halvalla laatusuklaalla. Kadun toisen puolen keksimyymälän emme ehtineet, vaan eiköhän näilläkin pärjää - jos vain kestävät syömättä ja sulamatta kotiin asti.

Hotelli löytyi keskustasta tavallaan helposti, mutta todellisuudessa vaikeasti. Google mapsilla on huono tapa ilmoittaa "olet perillä" ja poistaa kohde samalla kartalta sekä kääntää näkymää 180 astetta. Varsin sekavaa, jos ei ole ihan varma mihin on menossa - kuten nytkin, hädin tuskin yhden auton mentävästä porttikongista numeron 11 kohdalla, vaikka hotelli itse on vitosessa. No, toisella kierroksella oikea kolo löytyi. Talojen numerointi saksalaisissa kaupungeissa on muuten kokonaan toinen juttu: numerot alkavat ykkösestä, juoksevat kadun loppuun asti ja tulevat sitten toista puolta takaisin. Toimii pienissä kylissä jotenkin, mutta kilometrien pituisilla kaduilla hieman tahmeasti. Entä mistä päästä ne alkavat? Ei sitä voi tietää. Entä, jos joku iso talo puretaan ja tilalle tehdään kaksi pienempää? Muuttavatko kaikki numeroitaan? No eivät - tai jos muuttavat, niin tämä on VANHA 63, nykyinen 158...

Tavarat kannettuna ja autokylmälaukku verkkovirtaan kytkettynä nautimme valmissalaattia sormiruokailuna - niissä kun ei tullut välineitä mukana. Yritin alkuun kauhoa patonginpalalla mutta totesin hankalaksi, vaihtoehtona voiveitsi jota Krista on käyttänyt kenkälusikan korvikkeena. Voihan sen toki pestä, ei siinä.

Tässä kohdassa olin valinnan edessä: kirjalliset hommat vai hieno iltavalo kaupungilla? Kaupunki kutsui, mutta tiesin jo lähtiessä palaavani liian myöhään - ja huomenna olisi muutenkin liikaa aikaa. Jäin siis tuijottamaan ruutua. Ehkä on parempi, ettei yritä kokea liikaa yhtenä päivänä, sellainen alkaa rasittaa aika äkkiä. Ja toisaalta: mikä näitäkin juttuja pakottaa kirjoittamaan, palkkana kolmisen tykkäystä somessa? Vanhoja matkailuja on toki kivempi muistella jälkeenpäin, kun on vähän parempaa tietoa kuin pelkkä muistinvarainen - alkaa mennä jo maat ja kaupungit sekaisin, nimittäin.

Huomenna Wuppertaliin; siellä on ainakin erikoinen, joen päällä riippuva raitiovaunu. Matkalla saatamme tutustua hyvin suureen (suurimpaan?) ruskohiilikaivokseen ja käydä kolmen valtion rajalla - Belgia ja Hollanti kun ovat molemmat aivan tuossa nurkalla. Niitä ennen kuitenkin itse Aachen, on täälläkin nähtävää - jos ei muuta, niin katedraali. Sellainen on aina.