Sähköinen kylmälaukku hurisi kotoisasti nurkassa koko yön, mutta sisältö ei ollut aamulla juuri huoneilmaa viilempää - kyllähän meillä oli ikkuna auki, mutta silti. Hieman riskilläkin söimme mitä irti saimme, mm. jänisterriiniä briossin päällä ja hienostosuklaata - erikseen, toki. Alakerran limuautomaatti ei tominut kortilla vaikka niin lupasi ja kolikoita pitää säästää ostoskärryihin, ateria jäi siis hieman kuivan puolelle.

Ajelimme muutaman korttelin keskustaan, auto sai jäädä kalliiseen parkkiin. Kyseinen luola kun ei ollut tuttu, en tiennyt minne kannattaa jättää että on uloskäynnin lähellä - ja että hissikin löytyy. Nähdessän portaat Krista sai jonkinlaisen eksistentialistisen kriisin tai paniikkikohtauksen ja päätti mennä autoon murjottamaan. Pakotin sen kiipeämään yhden kerroksen ylöspäin ja ulkoilmaan, mutta pidemmälle se ei suotunut. Hääti minut kaupungille puoliväkisin, että mene nyt katsomaan. Ja koska aikuisen sanaan kuuluu voida luottaa, etenkin jos on jo monta kertaa kysynyt, minähän menin. Yleiskuva Aachenista on hieman suttuinen, mutta vehreä ja viihtyisä. Tähän asti ajetut keskustan iso kadut ovat poikkeuksetta isojen puiden varjostamia ja viileitä ja niiden mutkat soljuvat kuin suunniteltuina - toisin kuin Ranskassa, jossa pitää välillä mahtua mahdottomista rakosista tai kääntyä melkeinpä itsensä ympäri. Aachenin kadut eivät kuitenkaan olleet vastalakaistut, eikä ruohoa ollut ajettu oikein mistään. Ja nyt vanhassa keskustassa pisti silmään pummien, krustipunkkareiden ja kerjäävien nistien suuri määrä - ihan kuin Berliinin huonoilla (eli hyvillä) alueilla tai Hampurissa. Näin pienessä ja pikkusievässä paikassa moinen touhu erottuu jotenkin erityisen hyvin.

Saavuin torille, kun raatihuoneen kellopeli aloitti soiton - se plinkutti niin, etten kuullut halusiko pummi kaljaa vai rahaa - kumpaakaan ei saanut. Siitä muistin kuitenkin miten kävi viimeksi kaupoilla täälläpäin ja kävin nostamassa käteistä, tai ainakin yrittämässä; kortti kelpasi, pin oli oikein, summa kysyttiin ja ruksuttelu alkoi - mutta rahaa ei saanut. Pyh.

Kävelin torilta kirkolle, se oli oikein kaiserstuhl eli keisarien virkaanvihkimyspaikka. Matka ei ollut pitkä, mutta ehdin nähdä noitien lettubaarin, sätkynukkesuihkulähteen ja aika paljon puluja. Katedraali se vasta erikoinen olikin. Ensin kirkontorni, sitten noin puolikas kirkko, sitten kapea kuja - ja sitten katedraali, kahdella eri tornilla ja niitä yhdistävällä sillalla. Ihan kuin joku olisi päättänyt, että tähän se nyt tulee ja pudottanut koko komeuden nosturista että poks. Löytyi paljon jänniä kuvakulmia ja odotin jo sisälle pääsyä - mutta silloin alkoi senvaltakunnan kellonsoitto ja moikina, että pään sisälläkin kaikui ja humisi. Samalla käännyin kulman ympäri, haistoin suitsukkeen makean savun ja näin tuhatpäisen väkijoukon. Niin tosiaan, se superhelluntai. En taidakaan mennä.

Vaimo löytyi torilta puun alta istumasta, mekossaan kiipeili karkkimadon värinen pinkki ja vaaleansininen toukka - ja puusta putoili pieniä punaisia kukkia. Katselimme, kun pummi kävi syömässä ravintolan pöytään jääneet tähteet ja kuuntelimme vielä yhden kierroksen kaupungintalon kelloja - sitten kävelimme Uranus-nimisen kultasepänliikkeen ohi takaisin autolle. Hurjan kallis parkki maksoi yhteensä vitosen ja yhden hermoromahduksen.

Lisää nähtävyyksiä oli nähtävä, joten kohti kolmen maan rajaa ja samalla Alankomaiden korkeinta kohtaa. Tie kiemurteli mäkeä ylös metsän siimeksessä, pyörilijöitä oli riesaksi asti ja vastaantulevat autot eivät väistäneet senttiäkään. Mäen päällä ohitimme kolme täyttä parkkipaikkaa, kaksi ravintolaa, kahvilan, näkötornin, minigolfin ja varmaan jossain oli poniajeluakin. Hirveä tungos ihmisiä ja autoja - ja mitä täällä nyt oli nähtävänä? Joku kivi, jossa lukee, että tässäpä nyt ollaan. Mokoman takia en kyllä maksa parkista. Tahdoin kuitenkin kuvan näkötornista ja ajoin alueelle. Tilaa olisi ollut, mutta joku jurpo avobemarissaan oli pysäköinyt poikittain ja vei viiden auton tilan. Tuollaista käytöstä ei hippi sulata: kävin viemässä sen pyyhkijän alle vähänsyödyn purukumin. Ai että kun se auringossa kuivuu ja ensi viikolla tulee tarve käyttää...

Kolmesta maasta on se hyöty, että pyhäpäivät osuvat usein eri kohdille - nytkin saatoimme ajaa viisi minuuttia Hollannin puolelle ja kas, kaupat olivatkin de Obelisk:in keskuksessa auki. Yritin muistella kovasti, etten ottaisi samoja oluita kuin mitä alkumatkasta - ainakin Weiss ass oli uusi tapaus, samoin Karlsquell. Muista asioista mainittakoon ainakin vissy, jossa piti olla ihan aavistus sitruunaa - ja makua oli enemmän kuin spritessä - sekä vain jerseylehmistä lypsetty maito. Jälkimmäinen tosin sai jäädä kauppaan, samoin kuin alkoholiton gin. Kortti ei käynyt, mutta onneksi otin tullessani käteistä aulan automaatista - ja jätin menemättä kassalle, jolle kelpasivat vain kortit, vaikkei sille ollut yhtään jonoa ja toiselle pitkä.

Kauppahommien jälkeen pieni siirtymä kohti lievästi karnevalisoitua ympäristökatastrofia, nimittäin Hambachin avolouhosta. Tämä massiivinen operaatio tuottaa hiilistä kehnointa eli ruskohiiltä, käytännössä kivettynyttä turvetta, jolla on kaikki parhaat ominaisuudet; se sisältää vähiten hiiltä per tonni, palaa matalammalla lämmöllä kuin muut hiilet, on maasta tullessaan märkää ja sisältää kaikenlaisia kivoja raskasmetalleja, jotka jäävät jäljelle tuhkaan. Kaivoksen tieltä kaadettiin muinainen metsä - ja metsää ei Saksassa ole ainakaan liikaa. Kaivannon ala on nykyään noin 40 neliökilometriä ja se ulottuu maanpinnalta 500:n metrin syvyyteen - 299 metriä merenpinnan alapuolelle. Kaivosta oltiin laajentamassa ja loppuakin metsää kaatamassa, mutta massiiviset protestit pysäyttivät etenemisen. Yhä vieläkin jotkut hipit roikkuvat puissa, ettei niitä kaadettaisi - kaivoksesta on määrä tulla jopa 80 neliökilometrin kokoinen, vaan saapa nähdä - Ukrainan tilanne ja kaasuhanojen sulkeutuminen sekoitti jo valmiiksi sekavaa pakkaa. Tähän mennessä kaivos on nielaissut ainakin yhden moottoritien ja useampia pieniä kyliä.

Käännyin vahingossa väärästä risteyksestä, yhtä liian aikaisin; päädyimme epäviralliselle näköalapaikalle ilman mukavuuksia. Massiiviset, kerrostalon kokoiset koneet jyrsivät maisemaa apokalyptisen hiekkaerämaan keskellä. Mittakaava hämää, operaatio näyttää aika pieneltäkin vertailukohtien puuttuessa - kunnes huomaa tulitikuaskin kokoisen kauhakuormaajan tuolla jossain. Ninjailin itseni ja kameralaukkuni vallin päälle, sieltä sai pitkällä putkella aika hyvää materiaalia.

Käännyin vielä lähtiessä väärään suuntaan, navi kun ei taas tiennyt miten päin olla. Satuimme vahingossa puoliksi hylättyyn kylään; osa taloista oli vaneroitu umpeen, osa purettu tai romahtamispisteessä - ja ehkä kymmenessä prosentissa asuttiin vielä. Aavemainen paikka, yhtä aikaa olemassa ja ei. Tunnistin äskeiseltä paikalta kuvaamani kirkon tornin, sen siluetti näkyi hienosti kaivosmasiinan takaa - komea punatiilinen rakennus, lasimaalaus-ikkunat vanerilla peitetty. Maajussi ajoi ohi harrasteautollaan, hienosti laitetulla Volkswagen Karman-Ghialla - luulin jo, että nyt se tuli hippejä häätämään, mutta tyyppi vain hymyili ja vilkutti.

Muutaman kilometrin päästä löytyi se oikea näköalapaikka, tai kuten navigaattori (vai oliko Krista) lausui oh-shit-punkt. Aussightpunkt oli kai haussa. Täältä oli ehkä hieman parempi näkymä, mutta maiseman lohduttomuutta korosti hieman liikaakin koko homman karnevalisointi; kaksi ravintolaa, kaljaterassi, minigolf, maastobiljardi tai joku sellainen - ja aivan kuilun reunalla mahdollisimman värikäs lasten leikkipaikka. Siitä olisi saanut hienoa kontrastia kuviin, mutta tuollaisiin paikkoihin, tyhjiinkään, ei parane mennä sojottamaan pitkällä putkella.

Matkalla wuppertaliin ei tapahtunut oikein mitään, paitsi että pysähdyin kokemaan tahattoman virkistyksen: moottoritien levähdyspaikan vessanpönttö oli ruostumatonta terästä ja "hieman viileä" - ja automaattinen huuhtelu heitti kylmää vettä ties minne heti jos asentoa vähän korjasi. Kivaa kuin saatana.

Kämppä löytyi heti toisella ohiajolla, kiitos talonnumeroiden, joista oli jo puhe aiemmin. Koko kaupunki on rakentunut nimensä mukaisesti Wupper-joen laaksoon ja on siis yhtä mäkeä minne menetkin. Emäntä ja sen teini-ikäinen tytär, jotka eivät puhu englantia yhtään, paitsi mitä nyt melkein täydellisesti, opastivat parkkipaikalle; tuosta ylös ja pinkin sydämen kohdalle. Mäki oli niin jyrkkä, että piti veivata ykkönen silmään - matkalaukun kanssa alastulo olisi hauskaa. Kämpässä on keittiön ja olohuoneen lisäksi iso kylppäri ja kaksi makuuhuonetta ja seinillä kehyksiä Ikeasta, osa ilman mitään kuvaa. Olemme toisessa kerroksessa, porraskäytävässä kaksi puettua mallinukkea säikäyttää joka kerta. Valoissa on joku älytoiminto, ne saa syttymään neljälle eri voimakkuudelle ja muutamalle eri sävylle - jos vain muistaa mistä napista painaa, niissä kun ei lue mitään. Jopa sohvan alla on valo, pölykoiria varten varmaan. Entä miten täältä pääsee pois, kyselin. Bussi menee ikkunan alta, kuului vastaus - itse juuri samaa katua ajaneena epäilin vahvasti, ettei tuosta mikään bussi mahdu eikä taivu. Luuloni osoittautui vääräksi noin viiden minuutin sisään - ja dösä oli tosiaankin täysimittainen eikä mikään pikkubussi, akseliväli ehkä hieman lyhyempi että kääntösäde jäi kivan pieneksi.

Kämpän haltuunoton jälkeen nautin miedosti epäilyttävän mikroaterian jonka kylmäketju oli taatusti katkennut ja pakenin sitten mäkeä alas ja kaupungille. Tarkoitus oli kävellä vain pari korttelia, mutta alaspäin meno olikin yllättävän helppoa. Bongasin muutamia hienoja katutaiteita ja paljon kivoja näkymiä; aurinko oli parhaassa asemassa, samassa josta eilen kipuilin. Keskustassa näin muutaman eri kirkon, raatihuoneen, epäilyttäviä hahmoja sisältävän suihkulähteen, suljetut markkinat, todella kuppaisen astronomisen kellon mallia tee-se-itse-80-luvulla, muhkuraisella ja kourumaisella asfaltilla päällystetyn kävelykeskustan (ehkä se oli kesken) ja lopulta sen mitä tulin katsomaan: Wuppertaler Schwebebahnin eli yläpuolisista raiteista roikkuvan, yksikiskoisen junan. Kummallinen laitos, täysin toisesta ajasta ja vielä ripustettuna matalana virtaavan Wupper-joen päälle.

Keskusta näyttää saksalaisittain modernilta eli 80-luvulla remontuidulta - samalla poistui kaikki paikallisuus ja suurin osa viihtyisyyydestä, mutta takatuka toimii näissä kulisseissa yhtä hyvin kuin silloin joskus. Meno oli jotenkin villiä ja jäsentymättömän sekoilevaa; oli sunnuntai, mutta maanantaina pyhä, eli kerran vielä pojat ja it's crazy, it's party. Kaikille se ei näköjään sovi - ja täälläkin tuntuu olevan ylimääräinen annos nistejä ja pummeja normaaliin nähden. Lisämausteena vielä Turkin vaalien toinen kierros, jonka vanha diktaattori näytti voittavan - autot ajelivat ympyrää liput ikkunoista hulmuten ja torvet soiden. Saksan meriittejä jääkendon skoda-cupissa ei tuntunut huomioivan kukaan.

Palasin kaupungilta ja nautin pienet annokset hollantilaisia klassikoita; Huzaren slaatje'a sekä rundvleessaladea, jotka osoittautuivat nimistään huolimatta olemaan melkeinpä samaa kamaa - lihaa, perunaa ja suolakurkkua hienoksi hakattuna, päälle majoneesikuorrutus ja sekaan ehkä herneitä ja porkkananpaloja. Ja päälle viipaloitu, kypsäksi keitetty kananmuna. Ja koska olemme tässä toisenkin yön, muutama ylimääräinen olut. Yleisö kuohahtaa.