Torstai, 1. Kesäkuuta 2023, Kleven, Gränna, Ruotsi

Saatoin olla näky, kun raahasin jotenkin kumman painavaksi äitynyttä matkalaukkua alas jyrkkiä ulkoportaita; kumpi tipahtaa ensin, laukku vai housut? Saatan olla aavistuksen laihempi, mutta toisaalta on shortsien ylin nappikin aika lailla valmiina lähtöön. Hanging by a thread, kirjamellisesti. Joka tapauksessa näky oli ja aamiaista ulkona syövät eläkeäiset tuijottivat. Ne ovat tuijottanet koko täälläoloajan, sanaakaan sanomatta. Jäi takaluukkukin järjestämättä, vaikka sieltä melkeinpä putoilee tavaroita joka aukaisulla - olisivat tuijottaneet paheksuen. Noin monta pulloa olutta? Juovo! Hyi!

Auto käynnistyi iloisesti, tyhjäkäynti hieman röpötti mutta valot eivät palaneet ja matkaan päästiin. Kävimme heti alkajaisiksi huvittumassa ihan liikaa Keldbyn kirkon keskiaikaisista seinämaalauksista ja puuveistoksista. Niitä on kirjaimellisesti seinät ja katto täynnä, toinen toistaan mahtavampaa naivismia. Juu, olen minä hevosen nähnyt, eikös se piirretä vähän kuin iso koira? Ja crowdsurffaava jesse, se me laitetaan alttaritauluun. Meinasi naurattaa ääneen, mutta muiden läsnäolijoiden vuoksi hillitsimme itsemme - etenkin halusimme suojella yli-ikäisen sivarin näköistä, ilmeisesti suntiota, joka tomutti virsikijoja ahkerasti.

Vaan voi synnin palkka ja laulujen lunnaat: auto ei tahtonut enää tehdä yhteistyötä. Käynnistyi kyllä, muttei suostunut liikkumaan kuin ryömintävauhtia, ykkösellä ja kaasu melkein pohjassa. Äyk. Pääsin jotenkin isommalle tielle ja sain kelattua sen verran nopeutta, että jaksoimme seuraavaan kylään. Meno oli todella tahmaista ja bensakin melkein loppu - kurvasin siis tankille. Se oli lähellä jäädä matkan viimeiseksi etapiksi; auto käynnistyi kyllä, muttei suostunut liikkumaan - tehoa ei kertakaikkiaan ollut. Jouduin käyttämään kaikki kikkakirjan kikat: käynnistin vaihde päällä ja kytkin alhaalla, niin että starttimoottori veti eteenpäin. Kun liikuimme, luistatin kytkintä niin paljon kuin kehtasin ja painoin samalla kaasun pohjaan. Etenimme, yskähdellen mutta kuitenkin. Pääsin tielle ja nopeuskin kasvoi jopa kuuteenkymppiin, vaan ei yhtään enempää. Kone otti kierroksia korkeintaan 2000, ei vähääkään lisää, vaikka miten pumppasi. Tulisi pitkä päivä.

Seuraavassa kylässä pysähdyin miettimään, tuuletin huusi kuin hullu ja kaikki valot paloivat taas - joskaan ei öljynvalo eikä lämpötilan varoitus. Pellin alta ei löytynyt edelleenkään merkkiäkään mistään poikkeavasta, öljyä oli ja jäähdytysnestettäkin. Se tosin kävi kuumana, haisi makealta ja oli väriltään rusehtavaa - eikö sen pitänyt olla kirkkaan vihreää? Hmm. Odotin, kunnes tuuletin lakkasi pauhaamasta, käynnistin - ja hei, valot sammuivat, kone otti kierroksia ja taas mentiin. Että ylikuumeni se sittenkin; ilman lämpömittaria tai varoituksia (paitsi epämääräinen engine fault) asiaa on vaan hankala seurata.

Onneksi olen 80-luvun kasvatti ja muistin vanhan Ladakuskien kikan; jos kone alkaa keittää, laitetaan lämmityslaite täysille - lämpö siirtyy pois konehuoneesta ja homma rokkaa, joskin hikisempänä kuin ennen. Kokeilin, ja sehän toimi. Seuraava oivallus tuli seuratessa hurjastelevaa traktoria kiemuraista kantatietä; muistin ruohonleikkurin moottoreita valmistavan Briggs & Strattonin kehittelemän konseptiauton. Sen idea perustui siihen tosiseikkaan, että auto tarvitsee vain noin 10 hevosvoiman moottorin (eli ruohonleikkurin verran) pysyäkseen moottoritienopeudessa - loppuja hevosia tarvitaan vain kiihdyttämiseen. Tämä muistikuva mielessä uskalsin siirtyä moottoritielle; kunhan vauhtiin päästään, on ylläpito helppoa - ja ajoviima jäähdyttää tehokkaasti. Lämmityslaitekikka oli sekin käytössä ja ikkunat siis auki - onneksi ei ole kovin kuuma kesä, vain 23 astetta.

Entä mitä sille konseptiautolle kävi? Ei hyvin. Oli 70-luku ja akkutekniikka painavaa ja tehotonta - päättivät kuitenkin neroudessaan käyttää sähkömoottoria sopivaan vauhtiin pääsemiseksi. Akkuja tarvittiin niin paljon, että painon takia oli lisättävä toinen taka-akseli - eli se siitä urheiluautosta. Ideahan oli aika hyvä, teknologia ei vaan vielä pysynyt perässä.

Kaikki tämä tekninen jargon vain siksi, että matkalla ei tapahtunut juuri mitään mutta jotain on sanottava. En uskaltanut ajaa sillan kautta, koska sinne jos jumittuu niin siellähän on - lautalta joku Reiska työntää ulos vaikka trukilla. Siispä Helsingør - Helsingborg taas kerran. Matka kestää alle puoli tuntia ja laiva liikkuu heti kun ovi sulkeutuu - ja silti siellä on tarjolla seisova pöytä. Kiire tulee. Sama homma alkoholin kanssa; sitä myydään verosyistä vain Tanskan aluevesillä, eli noin puolet matkasta. Tällä kertaa lautta melkeinpä pysähtyi keskelle Juutinraumaa, että baarissa olijat ehtisivät tilata vielä yhdet. Itse hiivin vessaan, onneksi koppiin; shortsien nappi irtosi vihdoin, enkä joutunut onkimaan sitä laarista vaan lattialta. Kusisia paikkoja, molemmat. Laiton napin visusti taskuun, eikä sitä ole nähty sen koommin.

Ruotsin puolella valitsimme tällä kertaa toisen tien, E4 kun on jo nähty niin monesti - ja siellä oli luvassa tietöitä eli ruuhkautumista ja hidasta jonoajoa. Autoparka ei nauti sellaisesta yhtään, joten ajoimmekin läntistä reittiä Jönköpingiin asti. Se oli ihan yhtä tylsä, mutta eri tavalla - ja tutuista paikoista ei pystynytkään päättelemään kuinka kauan vielä; oli otettava tylsyys vastaan sellaisena kuin se oli. Ei ehkä kovin virkistävä kokemus, mutta eräänlaista meditaatiota kuitenkin. Väsymyskään ei vaivannut, kuten ei ole muutamiin viime päiviin. Hienoa, että sentään kuski on kunnossa nyt kun auto ei ole. Pysähdyimme kuitenkin Gislavedissa hieman jäähdyttelemään, jollekin hylätylle teollisuusalueelle. Lämpötila on laskenut, nyt enää 14 - ja jossain lauloi jäätelöauto. Nostalgiaa.

Maaston käytyä jo lähes suomalaiseksi kumpuilevaksi mäntykankaaksi odotti vielä yksi yllätys: alppikeskus. Metsästä pisti esiin joku hieman isompi kumpu, se oli viritetty täyteen hiihtohissejä ja kliseisiä alppimajoja. Nauratti. Ei korkeusero siitä lisäänny, että rakentaa erilaisia taloja kuin yleensä. Seuraavaksi tuli vastaan opaskyltti High Chapparal:iin, tuohon koomisesti feikkiin lännenkylään, jossa skoparit ja inkkarit putoavat saluunan parvelta tappelussa ja kapakkapiano soi. Se on varmaan yhä yhtä hieno kuin 90-luvulla oli.

Grännassa ajo kaupungin läpi riitti sytyttämään varoitusvalot, marketin pihalla tuuletin huusi taas kuin puhallettava. Hankimme leikettä, paistopistepullaa, pussin hönökakaa, pari folköliä ja sitä mitä tulimme hakemaan; ruotsalaisia eineslihapullia ja perunasallaattia. Ne ovat periaatteessa täysin samanlaisia kuin meikäläisetkin - paitsi että 100 kertaa parempia. Etenkin perunasalaatti on mahtavan raikasta, ei tunkkaisen rasvaista - vaikka rasvaa siinä kyllä riittää.

Grännasta muutama kilometri pohjoiseen, läpi Uppgrännan ja korkeaa mäkeä ylös. Näköalapaikalta (josta näkee melkein koko Vätternin) oikealle, kiemuraista tietä alas laaksoon ja hieman ylöspäin - ja kas, siinähän on muutaman punaisen puutalon keskittymä. Asuinrakennus, aitta, riihi ja vesimylly - myllyä pyörittävä kapea koski on tosin ikävästi kuiva, mutta muuten tienoo on kuin satukirjasta - pihalla mehiläispesiä ja omenapuita, mutkainen hiekkatie, riukuaitoja, ruusuja, lehmihakoja. Koko puolitoistakerroksinen talo on käytössämme; keittiö, olohuone ja kolme makuuhuonetta. Huoneet ovat matalia, sisustus on yhtä aikaa mahtava ja kamala, lattia ei pysy tasaisena vaan joka huoneeseen on porras tai kaksi ylös tai alas. Kävelen näköalapaikalle, sen viereinen maatila pitää kahvilaa ja omaa majoitustaan. Joku lennättää dronea, järvellä lautta Grännasta Visingsön saarelle näyttää pieneltä keltaiselta pisteeltä isossa sinisessä. Käki kukkuu ja lehmät huutavat, alkaa olla iltalypsyn aika. Housuni käyvät yhä muodikkaammiksi eli ovat tosiaan vaarassa pudota.

Kuvaan kämpän läpikotaisin, tällaista ei usein näe. Pientä iltasyöntiä, napin irrotus reisitaskusta ja ompelu, tavaroiden organisointi; huomenna illalla lähtee laiva Kapelskäristä kohti Naantalia, matkalaukkua emme raahaa autosta mihinkään vaan laitamme tarvittavat reppuun jo nyt. Tuliaisiakin pitänee hieman järjestellä, ovat tällä hetkellä missä sattuvat olemaan.

Huomenna on aikaa, laiva tosiaan vasta illalla. Ehkä käymme katsomassa Tukholman Snösättran katutaiteet, ne on jokakeväiseen tapaan maalattu uusiksi - eikä taso ole vuosien varrella ainakaan laskenut. Turhaa ajelua on toki vältettävä, pääasia on päästä laivaan asti omin voimin - ehkä jopa Helsinkiin asti. Odotan jännityksellä.

Kävin illankähmyssä ottamassa pari ulkokuvaa, paikka kun on valaistuksessa vielä hienompi. Housut eivät olleet valmiit, mutta uskalsin tien toiselle puolelle ilmankin - olihan pimeää. Ja heti ensimmäisenä ohi ajoi auto. Morjenstin sille reteästi ja hymyilin niin että hampaat kiilsivät.