Ja taas mennään! Tällä kertaa reittinä Ruotsi - Tanska - Saksa - Hollanti - Belgia - Ranska - Luxemburg - Saksa - Tanska - Ruotsi. Kolme viikkoa aikaa, alkaa nyt.

Lauantai, 13. toukokuuta, Wulfen, Fehmarn, Saksa.

Aurinko oli aamulla armottoman viiltävä tyynen Itämeren yllä, kun herätys soi kuudelta. Neljän tunnin tehokas uniaika ei riitä millään, se on todettava - tai, olisi sitä ollut kuusikin käytettävänä, mutta sänky oli vino ja joku pieni valonen paistoi suoraan silmään.

Lapioituamme munakokkelia syliin salamisämpylöitä käsilaukkuun siirryimme pikamarssia autokannelle pieneksi ikuisuudeksi. Mikä siinä kestääkin? Sama juttu illalla laivaan mennessä; edellinen auto jumitti selvityskopilla vähintään vartin, itse pääsimme kahdessa minuutissa. Mikä voi kestää?

Ulkona odotti kirpeän valon lisäksi yllättävä kylmyys. Kapelskärin kevät ei ollut läheskään niin pitkällä kuin meillä, puut tuskin hiirenkorvilla ja lämpöä noin 10 astetta. Kello oli toki vielä vähän. Matka sujui alkuun aivan kivasti, kunhan muutamista tientukoista päästiin. Ennen Tukholmaa oli kuitenkin pysähdyttävä hakemaan ensimmäiset energiajuomat, silmien takana kuumensi ja ajatus harhaili. No: kofeiinia koneeseen, ilmastointia kylmemmälle ja rokki soimaan - kyllä tästä selvitään.

Tukholman ohi ja ali, tunneleissa ja erinäisillä silloilla. Kuumotus silmien takana vaihtui vähitellen poltteeksi. Snäksäyttelin Lidlin kuivasalamipötkyjä, joista ei pakkauksen perusteella tiennyt olivatko ne ihmiselle vai eläimelle tehtyjä - hyviä, kuitenkin. Ei niistä apua ollut.

Lupasin nauttia Nøgger-jäätelön Brahe Husin raunioilla, ja niin myös tein. Kyseessä on kingis-tyyppinen ratkaisu, tämä yksilö tosin oli viallinen - sisäinen suklaa puuttui. Aurinko ehti myös apajille, puikko ehti melkein sulaa ennen kuin pääsin perille. Kevät oli ehtinyt tänne, omenapuut kukkivat ankarasti ja järveltä nousi sininen usva.

Loppumatka Helsingborgiin asti oli takkuinen, pysähdyimme vähän väliä elpymään - ja ohitimme samat rekat jo monetta kertaa. Jonkinlainen raja ylitettiin Max-hampurilaistavintolassa - kunnon överiburgereiden jälkeen väsymys kääntyi jotenkin sisäänpäin ja melkeinpä katosi.

Seuraava raja ylitettiin vesitse, lautalla Tanskan puolelle. Matka kestää 20 minuuttia, joista 10 ollaan Tanskan aluevesillä - ja samalla lievemmän alkoholilain alaisuudessa. "Nyt sitä viinaa saa" kaikui kuulutus, ja ruotsalaiset rynnistivät. Joidenkin puhe jo sammalsi, kun Hamletin linna vasta näkyi kunnolla.

Tanskassa oli kevään sijaan kesä, ensimmäisen aallon voikukat jo hahtuvavaiheessa ja rypsipellot keltaisina. Tanskaan saapuminen on aina yllätys; vaikka Skåne lupailee ja enteilee, ei samaan mittakaavaan ja söpöyteen yllä mikään. Paikallinen ajokulttuuri tuntui sitäkin oudommalta - aggressiivinen, jopa kusipäinen kaahailu ei oikein istu näihin satukirjamaisemiin ja postikorttitaajamiin. Pakollinen pysähtyminen ruokakaupassa, jossain Køgen tienoilla; olihan saatava makrillisalaattia ja muuta viisuevästä - ja sitten melkeinpä yhtä soittoa Rødbyn satamaan asti. Lauttaa sai odottaa hetken, vaan eipä se haitannut leppeässä illassa.

Salmen yli ollaan rakentamassa pohjatunnelia, rannalla massiivinen tehdas jo sylkee elementtiä ja meri kuhisee asennuslaivoja. Tunnelin reitin voi nähdä helposti, poijuja seuraamalla. Toistaiseksi mennään toki vielä lautoilla.

Lautan rantauduttua Puttgarteniin koitti lyhyt ajo Fehmarnin saaren toiseen päähän, laskevan auringon valossa. Kämppä haltuun, olut pakkaseen ja euroviisut auki. 11 tunnin ajo, lisäksi tauot - onhan siinä tekemistä. Onneksi huominen on lyhyempi päivä, vain viisi tuntia, Utrechtiin asti.

Kävin suihkussa, sieltä tuli lämmintä vettä kunnon paineella - näin ei aina ole, tulemme huomaamaan. Kristan vedenpaineraportti antaa tälle arvosanan hyvä.

* * * * *

Sunnuntai, 14. toukokuuta 2023, Utrecht, Alankomaat.

Toinen pitkä ajopäivä taisteltu läpi. Joko yöunet olivat riittämättömät, tai sitten minussa on jotain vikaa - joka tapauksessa suoran tien tuijottaminen kävi ylivoimaisen väsyttäväksi noin tunnin jälkeen. Oli kertakaikkiaan pakko pysähtyä kävelemään auton ympäri, ostamaan kahvia, venyttelemään, kiipämään meluvallin jyrkkää seinämää, mitä tahansa. Yritin syömistä, energiajuomaa, vissyä, tavallista vettä ja ikkunoiden avaamista. Kaikista oli apua hetkeksi, vaan ei lopullista helpotusta. Lopulta keksin aika hyvän keinon, mutta palataan siihen myöhemmin.

Tilannetta ei ainakaan helpottanut tien absoluuttinen tylsyys; Pohjois-Saksan A1-moottoritie on kuin viivottimella vedetty. Lisäksi se on kuuluisa loputtomista tietöistä ja niiden aiheuttamista ruuhkista - kuuluu sarjaan vältä jos voit. Kuin ihmeen kaupalla suurin osa kaivannoista on nyt saatu umpeen ja liikenne soljumaan; vain kolme stau:ta eli ruuhkan täydellistä pysähtymistä ennen Hampuria - sehän on tosi hyvin. Juu.

Hampurin kohdalla koitti oikein monumentaalinen stau, kilometrien mittainen. Käännyimme viime hetkellä rampille; jos pitää seistä jonossa, niin mielummin kaupungissa kuin betonirännissä - on edes jotain katsottavaa. Navigaatiotäti ei tätä ymmmärtänyt, väänsi sitten miten paksusta rautalangasta tahansa. Seurasi pyöritystä loputtomilla teollisuusalueilla, päättyen aina samaan lopputulemaan: ja tuosta rampista takaisin moottoritielle, varoituksen kera, että ei ehkä kannattaisi mennä kun siellä on kamala ruuhka. No shit, Sherlock.

Oli nöyrryttävä koneen edessä ja tehtävä manuaalinen ajolista: ensin tuonne Lidliin, sitten tuolle bensikselle, tuohon apteekkiin, jne. Alkuun se toimikin hyvin, vaan kun en viitsinyt käydä tekemässä turhaa kunniakierrosta eräällä parkkipaikalla, sekosi pakka täysin. Tee heti u-käännös, se vaati - ja sitten ajat moottoritielle. Ja varo sitä ruuhkaa. Että ei kannata olla huolissaan, tekoäly ei ole valloittamassa maapalloa ainakaan ihan heti.

Jossain kohdassa Hampurin ja Bremenin välillä keksin oivan lääkkeen unisuuteen: adrenalliini. Saksassahan on moottoriteillä enimmäkseen vapaa nopeus - kokeillaanpa sitten. Kuoriaisen oloinen Citroën C3 a.k.a. Le Köppis ei ole mikään urheiluauto, mutta käytyään juuri huollossa ja aurauskulmien säädössä se on aika kiva kulkine. Vauhtiin päästyään, ainakin. No, mittari näytti 140 kun pääsin pakettiautosta ohi puoliväkisin. Taustapeilissä vilautteli valojaan toinen paku, perässään matkailuvaunu. Lentobensaako ne näihin tankkaavat? Siirryin suosiolla keskikaistalle, ohi pyrkivät ainakin Porche 911, vanha Jaguar, monta mersua ja lopulta Ferrari - kuljetusauton lavalla. vauhtia oli 150 ja olin tosiaankin täysin hereillä ja hetkessä läsnä.

Hupi loppui kuitenkin aikanaan, kuten maakin. Ensin aleni nopeustajoitus, sitten koruton kyltti toivotti tervetulleeksi Alankomaihin. Moottoritien poistumisrampeissa ei lukenut enää ausfart vaan uit, maasto muuttui kuin veitsellä leikaten täysin tasaiseksi - ja ihmiset alkoivat ajaa kuin Tuusulanväylällä perjantai-iltapäivänä. Turvavälit katosivat kokonaan ja alkoi päätön kaistalta toiselle poukkoilu, ylinopeutta, tietenkin. Touhua katsellessa keksin oivan nimen prätkäjengille: mc helvetin perkeleet. Pääsyvaatimuksena 1. säätää sytytys niin, että suurin osa bensasta palaa pakoputkessa ilosesti poksahdellen 2. pakonomainen tarve renkata kaasukahvaa edestakaisin liikennevaloissa 3. taipumus ajella vain ja ainoastaan arki-iltaisin, vähän ennen puoltayötä.

Sanovat, että hollanti ei ole kieli; se on kolme kieltä toistensa hartioilla pitkän takin sisällä, ostamassa lippua uusimpaan jännityselokuvaan. Kuvaus ei ole aivan huono, mietin, kun huoltiksen myyjä huikkaa mooin. Ilmaisu tuli meille merimiesten mukana ja juurtui. Mutta tosiaan, hollanti; englantia, saksaa ja skandinaviskaa sekaisin. Luettuna lähes täysin ymmärrettävä, puhuttuna kuin jotain salakieltä. Luettuna kauniita pitkiä vokaaleita, puhuttuna enemmän rohinaa ja korinaa kuin kroonisesti kurkkukipuisten ranskalaisten croissant-konferenssissa. Tuijottakaapa vaikka paikallista karttaa hetken aikaa huvittumutta edes vähän - ette pysty.

Utrecht on modernin näköinen yliopistokaupunki, pakolliset kanavat ja vanhat puolet löytyvät toki. Oikein pätevän oloinen näin ohiajettuna; katsomme huomenna tarkemmin, tässä ollaan kaksi yötä. Majoitus on puutarhavajassa, joka tosin on kaksikerroksinen ja 50-neliöinen, oma puutarha kuuluu pakettiin. Isäntä auttaa tavaroiden kantamisessa ja tarjoaa kaljan, sitten vielä toisen. Kertoo juttuja kaupungista ja elämästä yleensä, vaikuttaa oikein sivistyneeltä ja mukavalta. Sanoo käyvänsä aamu-uinnilla viereisessä kanavassa ja tarjoutuu tekemään kaupungin parasta munakokkelia. Otamme haasteen vastaan.

Tätä kirjoittaessa on tullut ilta ja yö. Jatkan lisähuomioilla huomenna, nyt nukahdan lokkien iltahuutoon ja kanavan sammakoiden konserttiin. Mooin.

* * * * *

Maanantai, 15. toukokuuta 2023, Utrecht, Alankomaat

Harmaa ja pilvinen aamu, noin 15 astetta eli hupparikeli. Yritin maksaa vuokraa aamiaista syödessä, nettipankki ilmoitti menevänsä 24:n tunnin ajaksi lukkoon, koska olen ulkomailla. Sehän on sitten kiva. Kimppaloton uusiminen onnistui selaimella, mutta veikkaus-sovellus ei toimi ulkomailla - eikä toiminut pankkikorttikaan, koko päivänä. Onneksi oli hieman käteistä, ei joutunut kvelemään eikä jäänyt nälkäiseksi - vaan tulee kuiva loma, jos se ei huomennakaan toimi.

Ratikoimme keskustaan, pysäkki on tuossa kymmenen metrin päässä. Eihän sinne ole kuin neljä pysäkinväliä, sanoi isäntä eilen, vaan ei maininnut että välit ovat pidempiä kuin meikäläisillä lähijunilla. No, riittihän siinä lähiötä katseltavaksi ja ihmeteltäväksi; miten joku noin geneerisen oloinen asia, kuten elementtitalo, voi olla niin leimallisesti hollantilaisen näköinen? Ja silti ne olivat.

Päärautatieasema oli kuin Tripla hormoonipäissään, isompi mutta saman oloinen - samanhenkinen, pyöreistä elementeistä koostuva katoskin siinä ulkona heti. Asemalta aukion yli massiiviseen kauppakeskukseen, jonka ali virtaava kanava oli vielä 80-luvulla vilkas autotie. Paikan nimi oli Hoog Catharijne ja se tosiaan oli korkea. Kapitalismin pyhätön toisella puolella odotti tori ja kaupungin vanhempi osa, pullollaan kaatuilevia taloja, pieniä kiemuraisia kujia - ja tietenkin kanavia. Ja kissoja - niitä tavattiin ainakin viisi, joista yksi oli erityisen ystävällinen.

Utrechtin vanha osa on joskus muinoin ollut tähdenmuotoisen sakaralinnoituksen suojaama. Suuri osa kanavista seurailee edelleen samaa muotoa, niissä on jänniä käännöksiä ja mutkia. Monissa kohdin varsinainen katu kulkee korkeammalla, kanavan reunaa seurailee pienempi, kapea laituri - molemmat näistä ovat käytännössä täynnä ravintoloita ja baareja. Viikonloppuöisin saattaa käydä melkoinen plumpsahtelu ja molske yhtä aikaa, tai sitten ihmiset oppivat kerrasta. Kaiteitahan ei tietenkään enimmäkseen ole. Samalla ihmettelemme tupakointia; kadut ovat tumppeja täynnä ja aina vähän väliä nenään kantautuu jykevä pilven käihä - mutta kukaan ei näytä polttavan, ei edes sähktöupakkaa. Perin mystillistä.

Sint Willibrordkerk on pienehkö kirkko täynnä mitä värikkäimpiä seinämaalauksia - eikä pelkästään pönöttäviä pyhimyksiä, vaan myös erilaisia koristeraitoja ja muita kuviointeja; ihan kuin seurakunnan mummokerho olisi päästetty 200 vuotta sitten vapaaksi tylsinä talvi-iltoina, ja kevätauringon tyly valo paljastaisi lopulta totuuden. Sehän on siis nähtävä. Netin mukaan paikka oli auki, samoin lukitun ulko-oven aikataulun. No, kiinni oli myös viereinen pienoismallikauppa, joka sekin sanoi olevansa auki. Harmitti vain, että nyt jäi ostamatta Motörhaedin kiertuerekan malli. Melkoinen eri maailmojen törmäys, että sellainen on ylipäätään tehty - siitäkin huolimatta, että Lemmy itse tykkäsi rakennella sotakoneiden pikkuversioita.

Niin ikään kiinni oli myös Museum Speelklok, mekaaniseen musiikkiin ja erikokoisiin soittorasioihin (osa huoneen kokoisia) keskittyvä kokoelma. Wintergatan Marble Machinen fanina olisin halunnut nähdä kaikki nuo vieterivetoiset plinkuttimet, vaan sain tyytyä Dom-tuomiokirkon kellotorniremontin loputtomaan poraamisen ja piikkaukseen. Palasimme kanavalle, siellä melankolisteli teinilauma vuokratuilla kanooteilla. Molskahtelua ei kuulunut, mutta varsin viihdyttäviä kauhunkarjaisun ja ryminän yhdistelmiä sitäkin enemmän. Tuli ihan mieleen viime elokuun tummanlämpimät yöt, kun sähköskuuteilla sai vielä ajaa kellon ympäri. Talomme edestä menee jyrkähkö mäki, ja sitä ikkunasta kantautuneen kaatuilun, kiljumisen, kiroilun ja känninaurun määrää kesäyössä on melkeinpä ikävä.

Takaisin Utrechtiin. Alkoi olla nälkä, suuntasimme kirkkoon johon ainakin pääsisi sisään - se kun oli muutettu olutravintolaksi. Nimi oli Belgisch Biercafé Olivier ja akustiikka edelleen samaa luokkaa kuin edellisessä elämässään - ilonen puheensorin melkeinpä löi naamaan kun oven avasi, vaikka paikka ei ollut edes puolillaan. Nautimme purilaisen, Croque Madamen, muutaman oudon uppopaistetun asian ja pari jommoisen hyvää IPA:a. Seinille oli maalattu uskonnollisten tekstien sijaan mm. Jacques Brel:in Ne me quitte pas, siihen Buddy Christin viereen. Ruoka oli hyvää, tunnelma katossa, katto korkealla ja palvelukin pelasi. Ensimmäisen oluen ja burgerin tilattuani poistuin vessaan, tarjoilija toi juomat sillä aikaa ja tokaisi Kristalle että here´s one for your imaginary friend. Mahtavaa.

Takasin asemalle ilman suurempia tapahtumia, tarkoituksena käydä vielä pikaisesti kaupassa. Tuollahan sellainen näyttää olevan, tosin lippuporttien takana. Ratikkaan ostimme automaatista pahviset kertaliput, mutta tuskin niillä pääsee junien puolelle. Mutta hmm, seuraavalla ratikkapysäkillä on näköjään myös kauppa - sinne siis. Pysäkki - tai oikeataan asema, laitureita on kymmenen - on toisessa kerroksessa, sillalla. Kiipeän portaat alas, Sillan alla virtaa kanava, sen molemmat puolet ovat niin täynnä polkupyöriä ettei jalkakytävällä mahdu kävelemäään. Kauppaa vaan ei näy. Hetken harhailtuani huomaan, että olen väärällä puolen kanavaa. Sehän on sitten kiva: laiturilta, jolle Krista jäi odottamaan, ei mene portaita kuin tällä puolen kanavaa. Kiipesin siis toiset portaat toiselle laiturille, ylitin kanavan, ravasin toiset portaat alas ja kauppaan - ja palatessa sama uudestaan. Rystyset valkoisina ja lippa vinossa palasin retkiltäni kuin kaukopartiosta. Olemukseni nähtyään vaimo kysyi, miksen vaan mennyt tuosta radan yli niin kuin kaikki muutkin. Että junaradan yli loikkimaan, laiturilta alas ja sitä rataa? Niin, tämähän oli tosiaan raitiotievaunu, ratikka, spåra, skuru - ja laituikin ihan kymmensenttinen. Ja kiskojen väli kivetty kuin katu. Tuntui fiksulta, hetken.

Kaupasta tarttui mukaan kolaa, erikoisolutta, juustokanapeitä, pieniä käärijn torttuja ja mystinen pyöreä asia nimeltä eiernkoeken. Se osoittautui puolimakeaksi täytekakkupohjaksi; vatkaa muna ja sokeri vaahdoksi, jne. Hetken pähkäiltyäni päätin vastata hämmennykseen lisähämmennyksellä; voitelin kakkuset ruskistetun voin makuisella margariinilla ja päällystin ne sitten kirkuvanpunaisella, tanskalaisella salamilla. Yhdistelmä tuntuu oudolta, mutta toimii kuin tauti - kysykää vaikka karjalaisilta. Kyytipojaksi sopi Harboe Pilsner, olut, joka ei maistu miltään. Jonkinlainen saavutus sekin.

Huomenna kolmen tunnin ajo Genttiin, matkalle mahtuu varmaankin yhtä sun toista - katsotaan niitä sitten kun aika on. Ja sitä ennen isäntä lupasi kuukkaila meille kaupungin parhaat skrämbld eggsit. Tämä jää nähtäväksi. Tu dui, kuten täälläpäin sanotaan.

* * * * *

Tiistai, 16. toukokuuta 2023, Gent, Belgia

Kerrassaan mahtavan ja ylihemulimaisen maukkaan aamiaisen ja sitä seuranneen juttutuokion jälkeen - isäntä oli paitsi hyvä kokki, myös mainio seuramies - ajelimme katselemaan yliopiston uusia, värikkäitä taloja. Arkkitehtuuri oli samaan aikaan räväkkää ja hienostunutta, oikein modernia mutta samalla ihmisen kokoista ja viihtyisää. Yhtään parkkipaikkaa tai pysähtymisen mahdollisuutta siellä ei ollut, joten kuvat jäivät ottamatta. Aurinko paistoi ja ilma oli pilvipoutainen, mutta lämpöä vain 15 astetta.

Seuraavaksi suunnistimme kohti lähintä supermarkettia - paikalliset oluet kun ovat jääneet hieman pimentoon, ja pitihän matkaevästä olla kanssa. Hollannissa ei näitä prisman kaltaisia megayksiköitä oikein ole, joten löysimme pian itsemme jostain lähiöstä. Ihmettelin kanavia: niitä on pitänt rakentaa uudisalueellekin, vaikka tuskinpa niitä enää käytetään kuljetusväylinä. Liekö kyseessä perinne, vai päälle juuttunut rakennusohje - luulisi, että tuollainen seisova vesi synnyttää vain hyttysiä ja levää - ja haisee kuivuessaan pahalta.

Vaan se kauppa: valikoimaa riitti; leipäosastolta mukaan hakeutui sokerilimppu eli vaalea hiivaleipä, jossa on isoja sokerisattumia ja paketti stroopwafeleita eli pehmeänrapeita ja hunajatäytetteisiä vohveleita - tällä kertaa vielä suklaakuorrutteella. Kyllä muuten pärisee. Olusiakin löytyi ihan mukavasti. Vaan ah ja voi, kortti ei kelvannutkaan kassalla. Myyjä väitti kivenkovaan visa electronia luottokortiksi, joku esimieskin siinä kävi pyörimässä, hyödyttömänä kuten heillä on usein tapana. Puhuin englantia, he vastailivat hollanniksi, en käsittänyt rohinasta sanaakaan. No, kaupan edessä olevasta automaatista sain kuitenkin jo ennen ostoksia nostettua setelin - en tosin riittävän suurta, joten jouduin sakkokierrokselle. Toimimaton electron, sen piti olla 2000-luvun juttuja.

Ennen siirtymätaivalta kohti Goudaa kävimme katsastamassa muutaman hienon seinämaalauksen, Utrechtissa kun on toteutettu hollantilaisten mestareiden töitä kerrostalon kokoisina. Kylläpä ne toimivatkin. Goudassa kävimme jo pari vuotta sitten, joten pysähdys jäi lyhyeksi. Hienoja kanavia siellä oli, ja valloittavia näkymiä, parkitseminen vaan vaikutti hieman liian hapokkaalta. Paikkoja löytyi, mutta ne olivat kaikki kanavan varrella - ja koska katu oli kovin kapea, jäi kuskinpuolen renkaiden ja reunan väliin vain kahden tiilen leveyden verran tilaa. Kaidetta siis ei ollut. En viitsinyt kokeilla. Ja miten siltä olisi ulos päässytkään.

Jatkamme vetisellä teemalla: Länsi-Brabantin vesipuolustuslinja on pitkä, 1600-luvun linnoitussysteemi, joka koostuu enimmäkseen vallihaudoista ja kaivannoista, jotka voidaan tulvituttaa tarpeen tullen. Vettä tulee niin paljon, että jalkaisin on vaikea edetä - mutta kuitenkin niin vähän, ettei veneistä ole apua. Linnoituksen yksi osa, Fort de Roovere, on vastikään kunnostettu. (Roovere muuten tulee Suomen sanasta ryöväri, tai sitten ei.) Sinne ei alun perin ollut siltaa ollenkaan, joten uudestakin haluttiin mahdollisimman huomaamaton. Ja sehän ei ole silta ollenkaan, vaan käänteinen patoallas; kaksi hädin tuskin riittävän korkeaa seinämää pitelee vallihaudan vettä pois kapealta kulkukäytävältä. Sillan nimi on osuvasti The Moses Bridge. Näky oli niin vaikuttava, että itse linnoitus jäi kokonaan käymättä. Nostelin joutessani muutamia etanoita pois kulkuväylältä, pois tallovien jalkojen alta. Harkitsin jo hetken aikaa kotilon sujauttamista taskuun mutta jätin sitten kuitenkin.

Kohti Belgiaa ja Antwerpenin satamaa. Jossain siellä pitäisi olla pieni, sataman laajennuksen uhkaama ja siksi lähes hylätty kylä nimeltä Doel - aivan täynnä graffitia ja katutaidetta. Onhan se nähtävä. Belgia alkoi melkeinpä ilmoittamata, joku kyltti vilahti ohi niin äkkiä ettei ehtinyt lukea. Muutoksen huomasi kuitenkin taloista - ne muuttuivat hetkessä paljon tylsemmiksi. Paikallista modernihkoa arkkitehtuuria voisi kuvata yhdistelmäksi ranskalaista kuvitelmaa kaikkivoipaisuudesta ja saksalaista tyylitajua; yleensä tuloksena on mahtipontista mutta käytännöllistä tiiliverhoiltua tylsyyttä - mutta parhaimmillaan (eli pahimmillaan) taas kummallista, keskenkasvuista kikkailua. Melkein leikkisää, melkein oivaltava, melkein nättiä. Kaupunkien vanhat keskustat sitten erikseen, niitä ei käy moittiminen.

Mutta tosiaan, se Doel. Pitkän satamavaelluksen, ohi öljynjalostamoiden ja konttikenttien, ja muutaman harharetken (miten siellä edes sai ajaa?) jälkeen edessä oli vielä viimeinen este; ylösnouseva pollari. Kylään ei päässyt ajamaan, jos ei näyttänyt avainkorttia lukijalle - ja jos yritti ajaa näyttämättä, nousi maasta iso teräksinen tolppa. Tätä esiteltiin hyvin graafisin kyltein, joissa autoparka keikkui keula ilmassa. En siis kokeillut, mutta ajoin kuitenkin kylän ympäri; siellä ei ollut pollaria, vain kiinnilukittu portti ja ydinvoimalan sisäänkäynti. No, ehkä sitten joskus toiste. Nyt tietenkin harmittaa; olisi pitänyt jättää auto siihen ja kävellä, matka ei voinut olla kovin pitkä.

Seurasi pitkä pätkä nauhamaisia ja todella tylsiä kyliä, kuin lähiöitä, ilman keskustoja tai palveluita tai joukkoliikennettä. Yllämainitut huomiot arkkitehtuurista kävivät toteen vähän liiankin hyvin, kokemus alkoi mennä jo elämyksen puolelle. Yhden bensa-aseman sentään löysin ja kävin heti tankille; tavallinen 95 e10 on halventunut koko matkan, mitä etelämmäksi tullaan - Belgiassa hinta on jo ihan kohtuullinen 1,60 per litra.

Ja sitten taiteen pariin. Verbeke Foundationin modernin taiteen runsaudenarvi osui matkalle, ja vaikka netti sanoi se olevan kiinni, päätimme kuitenkin kokeilla. Krista siitä jo kertoikin, lainaan pätkän tähän:

Pummilla taidegalleriaan.

Oltiin luettu etukäteen, että on tällainen kasvihuoneisiin, isoon teollisuushalliin ja puutarhaan rakennettu modernin taiteen projekti ja syvästi oli tarkoitus käydä siellä ihmettelemässä. Tokihan mä googladin, ettei se ole tänään auki, mutta noh - se on ihan reitin varrella, käydään kattoo silti.

Pihalla huomattiin iso turistibussi ja ovikin oli auki, joten eikun sisään. Kassalla ei ollut ketään, eikä jääty huutelemaan. Hetken ehdittiin kiertää, tarkemmin sanottuna ensimmäiseen kasvihuoneeseen asti, kun elähtänyt hippi tuli kyselemään että kuulummeko ryhmään vai miksi me ollaan siellä kun paikka on kiinni. Tällaisissa tilanteessa reissaajienne reagointitavat vaihtelee: Ilmari heittäytyy mykäksi, tuijottaa muualle ja jatkaa valokuvaamista. Itse hieman hölmönä kerron että "Ihanko totta, kiinnikkö on? Ei me vaan mistään tiedetty ja ovikin oli auki ja ai kauheeta, mut täällä me nyt kuitenkin ollaan, anteeksi kauhesti" ja hymyilen samalla kuin heikkopäinen. Elähtänyt hippi totesi että kierrelkää tää nyt sitten, mutta sen jälkeen voisitte painua hitoilleen. Pikakierros lähimpiä halleja, ystävällinen hymy ja nyökkäys eläkeläisryhmän jäsenille ja vessan kautta takaisin autolle. Poislähtiessä välttelimme tiukasti katsekontaktia kassalla olevan henkilökunnan kanssa ja onnahtelimme mummojen keskellä pois.

Mut hieno paikka, hipit suosittelee! Pitää käydä joskus uudestaan jos osutaan kulmille. Paikallahan olisi ollut myös oma b&b majoitus - peräsuolen näköinen kahden hengen "mökki" jonka hintaan kuuluu rajaton vaeltelu alueella. Laitamme harkintaan.

Pölyjen karistua kohti Genttiä. Täälläkin oltiin jo kerran, mutta hyvää kannattaa kokeilla uudestaankin - voi löytyä uusia puolia. Hotelli löytyi, kuten parkkihallikin. Pian jo käskettiin painua kaupungille, ja minähän menin mielelläni - tämä on yksi kauneimmista paikoista ikinä. Kiemuraisia katuja, kanavia, loputtomasti katedraaleja; pieniä, outoja liikkeitä, kahviloita ja baareja. Ihmisiä on paljon, mutta suurin osa oikeasti asuu täällä - turisteja on, vaan vähän, eikä keskusta ole mikään teemapuisto. Laskeva aurinko maalasi osan taloista keltaisiksi, se läikehti kanavien vesissä ja lämmitti vielä hetken. Lampsin tuttuja reittejä; tänään ei jaksanut enää olla uuden edessä, kiintiö tuli jo käytettyä. Kivahan se on että tapahtuu, mutta pitää muista rentoutuakin - muuten menee kaiken kirjaamiseen liian kauan.

Huomenna kohti Ranskaa ja Calaisia. Saapa nähdä & kuullaan taas.

* * * * *

Keskiviikko, 17. toukokuuta 2023, Coulogne, Ranska

Vaikka nukuin huonosti ja liian vähän aikaa, en ollut aamulla väsynyt enkä edes nälkäinen. Perin outoa. Illalla himoitsin frietjesiä, eli erinäisiä uppopaistettuja asioita, mutta ne jäivät ostamatta kun kojut jo sulkivat. Outoa sekin, yleensä ne ovat baarista palaavien ruokaa - ja kello oli vasta kymmenen.

Kymmenen se oli nytkin, kun nousi autohallissa kytkin. Höhö. Gent on kovin kaksijakoinen autoilukaupunki: vanhaan osaan ei ole mitään asiaa, keskustaan pääsee mutta hankalasti - ja muuta kaupunkia halkovat järjettömän massiiviset, nelikaistaiset moottoritiet. Eritasoliittymissä ja silloissa ei ole säästelty, viihtyisyydessä sitäkin enemmän.

Sompailimme liittymähelvetissä jonkin aikaa, etsimässä vanhaa satama-aluetta, joka on kuuluisa katutaiteestaan. Löytyi se lopulta, mutta olimme ainakin vuoden myöhässä: alue oli aidattu, puolet purettu ja uusia taloja jo nousi. Sama kehitys kuin kaikkialla muualla, missä suuret tavaramäärät ovat liikkuneet: kappaletavaran siirtelystä ja varastoinnista on siirrytty kontteihin, vanhat makasiinit ja ratapihat käyneet tarpeettomiksi ja nosturit liian pieniksi. Kulttuuri ehtii kukoistaa tyhjissä tiloissa hetken, mutta kohta jo grynderi ostaa "huonokuntoiset rötisköt" puoli-ilmaiseksi, remontoi mahdollisimman halvalla ja myy sitten kivan rosoisia loft-asuntoja sellaisilla summilla, ettei hipillä riitä raha edes vaatehuoneeseen. Alakertaan avataan lattekuppila, jonka tarjoilijalla ole varaa asua samassa talossa. Niin siinä kävi täälläkin.

Vaan eespäin, kohti toisenlaista elitismiä. Westvleterenin (sano se nopeasti) panimo on kuulu trappistioluistaan, joiden saatavuus on ollut heikko ja maine senkin takia mittaamaton. Ennen piti soittaa numeroon jossa joku ehkä vastasi, varata aika jonka ehkä sai, saapua paikalle ja maksaa kokonainen laatikollinen olutta tasarahalla. Nykyään riittää että ajaa kapeita maalaisteitä melko perähikiälle, kävelee panimon kauppaan ja ostaa pois. Vaan ei se tietenkään ihan niin helppoa ollut: samassa rakennuksessa toimii myös ravintola ja baari, niihin mennään eri ovesta kuin kauppaan. Kulkusuunnat on merkitty viiden kissan kokoisilla nuolilla ja teksteillä viidellä eri kielellä, mutta sehän ei paikallista muorisoa estä. Yksikin mummo työnsi pappaa pyörätuolissa kuin hyökkäysvaunua, väärään suuntaan tietenkin - ja marmatti, että miksi kaikki etuilevat jonossa.

Tiskille päästyäni unohdin välittömästi kaikki ranskan kielen sanat paitsi patongin ja hohtimet; sen verran sain selitettyä, että yksi pullo joka laatua kiitos. Ei se nyt käy, oli vastaus - on otettava sixpack kerrallaan. No, eihän siinä, pakko se on uhrautua. Yritin maksaa, mutta Visa Electron ei käynyt, koska se on luottokortti. Onneksi Stockmann Maesto, joka on luottokortti, kävi oikein hyvin - eikä kysynyt edes pin-koodia, mikä on hyvä, koska ei minulla ole hajuakaan mikä se voisi olla. Käytin näes tätä korttia viimeksi pari vuotta sitten. Mutta eipä se ole niin justiinsa: puodissa oli myynnissä muitakin lähialueiden tuottajien luomuksia, kuten maksalaatikon kokoisia ja näköisiä pateita, ilman kansia tai kylmäsäilytystä siinä tiskillä hengailemassa - ja niiden päälle, suoraan kontaktiin, aseteltuja HK:n sinisen kokoisia raakamakkaroita, chorizon oloisia. Meikäläiseen hygieniahysteriaan tottunut katsoi oudoksuen.

Tiet sen kun pienenivät ja kapenivat, kun lähestyimme Ranskaa. Pysähdyimme nopeasti Poperingen taajamassa, valitsin sen kun tunnistin nimen oluesta - ja belgialaisten juomien varastoa piti vielä täydentää. Paikka olikin sattumalta ollut humalakaupan keskus ja sangen rikas pitäjä; kirkkojakin oli normaalin kahden sijaan viisi, joista ainakin yhtä sanoisin katedraaliksi. Kaupassa, etenkin kassalla, kaikki kävi kuin hidatetussa filmissä - vaan mihinkä tässä nyt kiire olisikaan. Puhutusta kielestä en ole varma, mutta ei se hollantia ollut eikä ranskaakaan. Täkälisissä kylissä näkee usein matalalle asennettuja kylttiryppäitä, joissa mainostetaan paikallisia hotelleja ja ravintoloja - nyt alimmassa kyltissä luki ainoastaan "allo allo" eikä mitään muuta - ei edes suuntanuolta. Naurahdimme.

Maa vaihtui kuin varkain, niin pienillä teillä ei ollut edes kylttiä kertomassa että nyt. Taloista sen huomasi, niihin oli tullut jokin pieni eleganssin vivahde. Ranskan puolelle päästyä iski myös väsymys ja nälkä yhtä aikaa, lainat menivät niinsanotusti maksuun. Onneksi löytyi pienehkö Carrefourin hypermarketti, saimme täydennettyä ruokavarantoja - ja tietenkin myös juomapuolta. Oluthyllyllä menninkäisen oloinen hyllyttäjäukko tuli innostuneena selventämään, että ota tämä olut, se on oikein hyvä. Ymmärsin sanoista ehkä puolet, mutta koppasin pullon kyytiin yhtä kaikki - ei se ihan huonoa voi olla, noilla puheilla.

Kohti Dunkerqueta ja rantaa, pitkin nauhamaisia kyliä ja pikkukaupunkeja, moottoritietä vältellen. Belgialainen tylyys on jo kaukana, mutta jostain näkee, että täällä on kylmä ja ilkeä talvi. Ihmiset kulkivat vieläkin toppatakeissa, vaikka oli jo meikäläisestä näkökulmasta täysi kesä. Hyytävä merituuli tekee ihmiselle niin. Etenimme yhä ranskalaisemmaksi käyvässä ympristössä, ohi molempien maailmansotien hautausmaiden ja muistomerkien, peltojen ja laidunmaiden, lehmien ja lampaiden, yli kanavien ja... niin, kanavia täällä tosiaan on kuin Hollannissa ikään, samanlaiset nostosillatkin. Niiden kylteissä on muuten outo logiikka: jos siinä lukee vihreällä auki, niin onko silta silloin auki fyysisesti vai autoliikenteelle?

Otimme kämpän haltuun Coulognen kylässä - kirjoitusasu hämää, ei täältä löydy hajustettuja vesiä eikä tiedettä mullistavia munkkeja - vain oudosti suunniteltu pohjaratkaisu kellarikerroksessa, omakotilähiössä. Pöh, ei koskaan mitään kivaa.

Auto tyhjäksi ja kohti rantaa, pitäähän se käydä katsomassa. Itse Calais oli hyvinkin turistinen ja lomaosakkainen, mutta rantaa ei voi moittia. Loputon rivi rantamökkejä, vaaleaa hiekkaa, laskevaa aurinkoa, laivoja menossa ja tulossa, laivoja englantiin, laivoja horisontissa loputtomana nauhana. Kahteen rantakoppiin oli murtauduttu, ovi hakattu sisään ja tavarat levitelty pitkin dyynejä. Sisällä ei ollut oikei mitään, muutamia hyllyjä ja säilytystilaa rantajutuille - ei sänkyä, ei vettä eikä sähköä. No, tietääpä nyt senkin. Joissain kopeissa oli ilmeisesti ollut myös isin viinakätkö, sen verran liian innokkaasti liehuivat teinit dyyneillä.

Ajattelin käydä vielä vesirajassa, sieltä saisi hienoja heijastuskuvia. Nousuvesi oli tulossa sisään, matka lyhenisi kivasti samalla. Näin jo kaukaa naisen ja koiran lähestyvän, long walks on the beach ja näin. Saavuttuaa kohdalle koira alkoi komentaa; nyt hippi pois täältä, vesi nousee ja on jo kiire. Se palasi vielä kolme kertaa, pitkän matkan päästä juosten ja käskyjä uhmaten - kunnes tajusin lähteä. Ei siinä tietenkään oikeaa hätää ollut, mutta seisomani kuiva kohta oli jo muuttunut vetiseksi.

Takaisin autoon ja muutama kunniakierros mm. Rue de la Resistancella. Löytyi hyviä seinämaalauksia, ilman suurempaa sanomaa toki. Samalla opimme, miten navigaattori puhuu ranskaa - aika oudosti. Jotkut sanat se ääntää oikein, mutta useimmiten menee jo kummallisuuden puolelle. On siis katsottava tekstiä ruudulla ja seurattava katukylttejä, niin kuin aina ennenkin. Kyllä silloinkin perille päästiin, vaikka paperikarttoja hyödyntäen.

Kämpillä yritin saada kaasuhellan uunia toimimaan - lähti se lopulta, mutta hankalaa oli, kun ei ole ihan jokapäiväistä tämä. Mallia tai merkkiä ei tietenkään ollut näkyvillä, että olisi voinut lukea ohjeet - ja ei, tässä mallissa ei ollut sytytystä. Juustoperunachurrot saatiin lopulta lämpimiksi, vaan olivat ne kyllä aika turhaa kamaa.

Huomenna kohti Amiensia ja etenkin sen katedraalia. Matka ei ole pitkä ja perillä ollaan kaksi yötä, saan ehkä nukkuakin välillä siis. Kuulemiin siihen asti.

* * * * *

Torstai, 18. Toukokuuta 2023, Amiens, Ranska

Taas liian lyhyt ja huono yö. Jämäkäksi todettu sänky oli jämäkkä vain siksi, että jouset pohjasivat heti. Silti se onnistui olemaan muhkurainen, liian kova ja pehmeä yhtä aikaa. Sain kaasu-uunin syttymään ensiyrittämällä, saat itse keksiä tähän kohtaan arveluttavan vitsin. Nautimme noin kämmenenkokoiset pizzalätkät aamiaiseksi, ne olivat alta hieman mustuneet ja sisältä aavistuksen taikinaiset - vaikeaa hommaa näin tottumattomalle.

Navigaattori löysi oikealle tielle muutaman harhailun jälkeen, se ei aamuisin kai ihan tiedä missä päin on pohjoinen ja joutuu arpomaan pari ensimmäistä käännöstä. Maasto muuttui nopeasti tasaisesta kumpuilevaksi, lopulta melkein tunturiluokan mäkiin. Moottoritielle päästyä pysähdyin melkeinpä ensimmäiselle levähdyspaikalle, sen nimi kun viittasi näkymiin ja olihan tässä jo noustu hyvän aikaa. Olimme tosiaan korkean mäen päällä; paljaalla silmällä maisema ei näyttänyt oikein miltään, mutta kun kaivoin 500-millisen linssin laukusta, alkoi näkyä. Tuolla Calais:n kaupungintalo ja satamasta juuri lähtenyt laiva, tuolla siniseen usvaan kataoavaa maaseutua ja tuolla - Englanti. White Cliffs of Dover.

Ajelimme kohti etelää, rantaa pitkin mutta kuitenkin tukevasti sisämaan puolella. Boulogne-sur-Mer, Montreuil, Rue, Saint-Valery-sur-Somme. Kylät olivat toinen toistaan sievemmpiä ja jopa söpömpiä, mutta kuitenki sopivan rosoisia ja eletyn oloisia - ei pelkkää kiiltokuvaa, siis. Maasto kumpuili, mutta tasaantui jokien lähistöllä, kuten sillä on usein tapana. Ohitimme oletettavastikin kuuluisia lintukosteikkoja ja marskimaita, viserrys kului sisälle asti, viherrys valtasi näkökentän ja vihellys... Hetkinen, tuo oli kyllä höyryveturin pilli. Pian ylitimme kovin kapean oloiset raiteet, mutta siihen jäi junakohtaaminen - enempää ei näkynyt. Täälläpäin noita museoratoja kyllä riittää, ehkä näemme vielä.

Saint-Valery-sur-Sommessa oli tarkoitus käydä katsomassa hienoa kylää, nousuvettä, pitkää suistoa ja sen kivillä lepuuttavia hylkeitä - ehkä jopa pyöriäisiä. Helatorstai oli kuitenkin ajanut ihmiset koloistaan, paikka oli aivan täyteennuijittu. Ei yhden yhtä vapaata parkkipaikkaa, edes laitonta tai muuten kyseenalaista - eikö nyt ole edes turistisesonki. Lappuliisoilla ja parkkipateilla oli juhlapäivä, kone jauhoi kuittia tauotta. Kiersimme muutaman rundin pittoreskissä yksisuuntaisten labyrintissä, kunnes luovutimme; ehkä seuraavassa kylässä? No ei, eikä sitäkään seuraavassa.

No, katsellaan sitten kalliota. Le Tréport ja sen viereinen Mers-les-Bains saavat kelvata, palaamme hylkeisiin huomenna. Ja voi pojat, eipä ollut ollenkaan hullumpi korvike. Jyrkkäreunaisen jokilaakson molemmille rinteille levittäytynyt kaupunki, keskellä pitkä hiekkaranta ja rikkaiden pariisilaisten pitsihuviloita, reunoilla jykevät kalkkikivikalliot. Oli tarkoitus ajaa rantaan, vaan jotenkin päädyimme Mont Huon:in huipulle. Näkymä huikaisi, joten maksakoon parkki - tuonne on mentävä. Ihan reunalle ei saanut eikä kannattanut mennä, se kun saattaa sortua - mutta näkihän sitä kauempaakin: Kalastusalus palaamassa satamaan lokkiparven saattamana, tehdas keskellä kylää ja seudun parhaalla paikalla, naapurikylän villit huvilat, lokkien temppuilua tuulissa, laivat horisontissa. Pikkupoika meinasi ajaa polkuautolla nilkoille, tokaisi että bonjour ja ajoi tiehensä.

Merituuli kävi aika nopeasti kylmäksi, eikä täällä muutenkaan ole kovin lämmin - siinä 20 astetta. Siispä pizza-automaatin ja ulkopisuaarin (johon tuuli) ohi maksamaan parkinta. Automaatin logiikka oli huonosti toteutettu, ihmisillä kesti todella kauan ymmärtää mitä se tahtoi - niinkin yksinkertaisen asian kuin rekisterinumeron. Sisääntullessa kamera tunnisti kilven, automaatti peri maksun ja portti tiesi aueta nähdessään saman kilven. Kävi kuten arvata saattaa: naputtelin tunnuksen laitteeseen ja kone vastasi, että ei tällaista ole näkynyt. Mitenkä sen sitten maksat? Yritin toista automaattia, tulos oli sama eli tyhjä.

No, ei kai siinä muuta voi kun mennä portille huutamaan. Olisipa ollut ukko kopissa; sain kuitenkin tyytyä rahisevaan puhelinlinjaan, joka ei ensin tahtonut edes yhdistää. Selitin asian englanniksi, hän vastaili ranskaksi että pitää maksaa, maksaa pitää. Siihen tuli joku muukin hermostuneena kertomaan, että maksaa pitää. Keräsin jostain mielen syövereistä kaikki 20 vuotta sitten unohtamani ranskan sanat ja sain asian jotenkin selvennettyä. Kolmen ihmisen kilpahuuto päättyi painokkaaseen hiljaisuuteen, kun penni niinsanotusti putosi. Portti aukesi hiljaa, lausuin merci korostetun koomisella ärrällä ja ajoin pois. Oikeassa oli, Utrechtin isäntä, kun väitti että sanat tulevat kyllä, senkun puhut vaan.

Sykken tasaannuttua katselimme samoja kallioita vielä alhaaltapäin. Yritin ajaa värikkäiden talojen luo, mutta sinne ei päässyt - tai pääsi, vaan ei voinut pysähtyä. Ranskalainen toki pysähtyy mihin vaan, hätävilkut päällä vaikka keskelle risteystä - mutta sellaisesta saa nykyään paljon helpommin sakot tai rengaslukon tai molemmat. En viitsinyt kokeilla, vaikka mustalla Citroënilla - virkamiesten suosikilla - ajankin. Meno oli muutenkin aika turistia; kallista ja kehnoa grillisafkaa ja kiikkeränoloisia tivolilaitteita, joissa puolet valoista ei palanut. Kojukaupalla krääsää ja rihkamaa - ja autoja pörrää joka paikassa.

Siispä kohti Amiensia ja majoitusta. Tästä tulisi kiinnostavaa; paikka on lähes keskellä kaupunkia, korttelin päässä katedraalista, kävelykadulla. Keskustassa ajamiseen vaaditaan monissa Ranskan kaupungeissa päästötarra nimeltä Crit'air. Niitä on kuutta eri kateogoriaa, päästöjen mukaan tietenkin; sähköauto saa nollan, meidän koppis ykkösen ja naapurin dieselmersu vitosen. Ilmanlaadun mukaan sitten arvotaan, millä numerolla saa ajaa kriittisille alueille. Eihän siinä, tarra maksaa alla kympin kotiin toimitettuna ja tilaaminen netissä oli helppoa - tein sen jo kuukautta ennen lähtöä. Voinette arvata tuliko se koskaan perille. Eiköhän tuo kynnysmatolla odottele sitten parin viikon päästä.

Ilman tarraa ajelusta voi saada tuhansien eurojen sakot ja hommaa valvotaan kameratolpilla - vaan onneksi ranskalainen tietää oman byrokratiansa ja ennakoi näköjään myös suomen itellapostin elkeet; vahvistussähköpostin mukana seurasi tulostettava todistus, että tarra on tosiaan maksettu ja postitettu. En siis ehkä joudu (velka)vankeuteen. No, kämpille lopulta löydettiin, kävelykadulle päästäkseen vaan piti tietää koodi portilla että pollari laski alas. Sitä ennen masiina oli tunnistanut rekisterikilven ja kertoi, että ei mitään asiaa. Nyt se kyllä toimi.

Huoneisto on tosiaan mitä parhaimmalla paikalla, mutta kellarissa ja pohjaratkaisu on vähintään outo. Keittiö-olohuoneen erottaa toisistaan seinä, joka on puoliksi ikkunaa - ilman verhoja, joten toisessa huoneessa ei voi valvoa pidempään ainakaan valot päällä. Makuuhuoneen vieressä on lavuaari ja suihkutila, mutta ei vessaa - se on ulko-oven luona, portaiden yläpäässä, eikä siellä ole lavuaaria. Tällainen järjestely saattaa johtaa kiperiin valintatilanteisiin aamuyöllä. Muuten sisustus on oikein elegantti ja moderni, vähän liian harmaa ja beige, mutta tyylikkäästi tehty - lattiakin hyvin trendikästä, lankkulattian näköistä isoa kaakelia; jo kolmas kerta tällä matkalla. Jotain kertoo sekin, että kun laitoin lätsäni ja vanhan kamerani sivupöydälle, ne sulivat välittömästi osaksi kokonaisuutta. Toivottavasti en unohda niitä tänne, niin hyvin ne sopivat.

Käväisimme vielä taapertamassa katedraalin ympäri, ilta-aurinko maalasi sen kullankeltaiseksi. Seinät ovat täynnä ilmeikkäitä veistoksia ja virnuilevia gargoileja; otin muutamia lähikuvia, joihin pälkähti heti hieman epäsovinnaiset kuvatekstit. Pitänee tehdä taidetta, kunhan ehtii. Meidän katu on katettu valoketjuilla ja suurilla, värikkäillä lampunvarjostimilla; sen toisessa päässä on kirkkoaukio ja toisessa Jules Vernelle omistettu kello - herra on täältä kotoisin. Katselimme teinien perjantaitohelointia hetken, mutta väsy alkoi painaa - painuimme siis maan alle, omaan kammioomme. Huomenna nukutaan pitkään, syödään letut viereisessä creperiessä ja yritetään käydä hyljerannalla uudestaan - jos vaikka olisivat menneet perjantaiksi töihin. Hei vain.

* * * * *

Perjantai, 19. Toukokuuta 2023, Amiens, Ranska

Oli jo melkein iltapäivä, kun kampesimme ylös kellariloukosta. Nukkuminen kannattaa aina, mutta tällä kertaa taisi aikainen auto napata parkkipaikan. Lähdimme kuitenkin kohti Saint-Valerie-sur-Sommea, vaikka sitten pettymään - yritettävä ainakin oli.

Tie kumpuili alkuun, mutta tasoittui sitten jokisuiston ja marskimaan lähestyessä. Pellot ja metsälaikut vuorottelivat - usein kuljettiin aika korkealla, mäkien päältä näki avarassa maisemassa kauas. Ruoho vihersi lähes koomisen kirkkaana, isot pilvet kiirehtivät tummansinisellä taivaalla ja usva nousi aika piankin sinertämään lähimpiäkin kukkuloita. Tuuli vei auringolta terän, oli sopivan lämmin. Kohteen lähestyessä liikenne lisääntyi, itse kylä oli jo totaalisen tukossa. Ensimmäiselle parkkipaikalle ei tahtonut edes päästä, niin paljon jumitavia turisteja palloili edessä - ja täynnähän se tietenkin oli. Toisella parkkiksella sama juttu, mutta tällä kertaa tien tukkona mopokerhon ikämiesjaosto. Toisaalta hyvä niin, koska muuan belgialaistäti ehti nähdä ahdinkomme ja vinkkasi, että he lähtevät ihan kohta, ruutu vapautuu. Ja vaikka maa olikin tässä kohtaa väärä, on todettava, että ranskalaisten tylyys ja ylimielisyys on kovaa vauhtia osoittautumassa myytiksi.

St-Valerie-sur-Somme on vanha, osittain keskiaikainen kalastajakylä, jonka turistit ovat jostain syystä vallanneet täysin. On siellä toki mutainen joki, Somme, tuoretta kalaa, pieniä sieviä taloja ja kapeita kujia, mutta niin on monessa muussakin paikassa. Ja silti myös me olimme nyt siellä. Odotuksille tuli kyllä katettakin, näkymät hivelivät verkkokalvoja ja tunnelmaakin oli, joskin ehkä hieman vääränlaista - porukkaa ja tungosta oli enemmän kuin Gamla Stanin pääkadulla heinäkuussa, ja tämä on kuitenkin pienempi paikka.

Vilinään kyllästyneinä pakenimme vuorille, eli kiipesimme pari jyrkkää korttelia näköalapaikalle. Paljoa nähtävää ei ollut, harmaata vuorovesimutelikkoa kilometrikaupalla eikä yhtään hyljettä missään. Palasimme alas, Krista kävi ostamassa kolme croissanttia ja tölkin Idefix-Oranginaa. Videoimme kirjeenvaihtajan terveiset jokirannassa ja sitten kohta uudestaan hieman suojaisammassa paikassa, jossa mikrofoni poimi muutakin kuin tuulen krohinaa. Kirjeenvaihtajaparka ei nimittäin osaa sanoa suomalaista ärrää, mutta ranskalainen korina onnistuu hyvin.

Takaisin autolle ja syvemälle suistoon - kohti Hourdelia, joka on vielä pienempi kalastajakylä, ja jos mahdollista, vielä enemmän turistien hallussa. Parkkimaattiin ei käynyt kortti ja kolikot olivat ns. kortilla, sain ostettua aikaa vain tunnin. Kävelin rantaan, hiekka muuttui isoiksi pyöreiksi nilkantappokiviksi ja tuuli yltyi. Rantatörmän päällä puhalsi niin navakasti, että oli vaikea saada teräviä kuvia - kamera heilui ilmavirrassa. Hatun jemmasin laukkuun jo aiemmin. Maisema oli samaan aikaan mitätön ja mahtava; avara taivas, vaaleanharmaa kivikkoranta, harmaanvihreää likaisenmutaista vettä, vaaleanharmaata mutaa, vihreänharmaata ruohoa, horisontti suora ja kaukana. Ei lintuja, ei kaloja eikä varsinkaan hylkeitä - mutta ihmisiä kuin muurahaisia. Noin vartin kävelyn päässä näytti olevan kyljeleen kellahtanut bunkkeri, mantereen puolella taas läpitunkematonta, kyyristelevää pusikkoa. Keräsin pari nättiä kiveä ja kännyin pois.

Takaisin kylässä etsin vielä kivaa kuvakulmaa majakkaan mutaisella vuorovesiniityllä, kun kenkä alkoi äkisti luisua sivuttain. Otin pari selännyrjäyttävää balettiaskelta ja pysyin sittenkin pystyssä - lahkeet ja kengät toki aivan savessa. Se kuivui auringossa valkoiseksi. Krista oli tällä välin soluttautunut ranskalaisten mummojen porukkaan, ne istuivat penkillä ja kommentoivat näkemäänsä kuin komediaa katsellen. Kielimuurista huolimatta olennainen tieto välittyi. Että nyt tuo tyttö osti kojusta letun ja asetti sen hetkeksi maahan, tuuli tarttui heti ja heitätti pari kuraista volttia, flop flop. Siellä on nyt lettu levällään, hon hon hon. Ja nyt se tyttö poimi sen ylös, pyyhkäisi vähän ja söi kuitenkin. Että ei kyllä paljon hävetä, joitain ihmisiä, nielevät mitä vain.

Takaisin autolle ja takaisinpäin, samaa tietä. Virhe! Olisi pitänyt ajaa rannan kautta, toinen tie vei edellämainitun bunkkerin ohi ja lähemmäs potentiaalisia hylkeenbongailumaastoja. Ehkä korjaamme erheen huomenna, tai sitten emme - ajo on kuitenkin melkein tunnin suuntaansa, ja rantoja tulee vielä nähtyä. Nyt palasimme moottoritietä, se oli vartin nopeampi mutta maksoi noin neljä euroa. Kallista säästöä, sikäli. Kaupassakin tuli käytyä, tällä kertaa kukaan ei tyrkyttänyt olutta mutta kakaralauma tukki juomaosaston - katso äiti, tässä tätä pepsiä nyt on, sitä on oikeasti olemassa, katso vaikka. Eivät väistäneet, enkä meinannut päästä käsiksi kunnon kamaan - 16-prosenttinen lager on toki kiintoisa idea, mutta maistamatta paskaa - ja juuri niiden kohdalle jumituin. Marketti oli liian pieni, ei löytynyt petanque-magneettia; mutta kyllä sellainen vielä etsitään.

Kämpille päästyä ilta oli vielä nuori, joten kamera kantoon ja kaupungille. Krista hyytyi päivän ylämäkiharjoituksiin ja jäi pakkailemaan, itse kävelin pari korttelia vanhempaan ja köyhempään osaan Amiensia, työläisten puolelle. Siellä kanavat ja kadut risteilevät, talot ovat pieniä, värikkäitä ja vähän vinoja, osa viimeisen päälle kunnostettu ja osa tyhjillään ja huonommassa hapessa. Teema näyttää siis jatkuvan maasta toiseen, pienillä vivahde-eroilla. Baareja ja ravintoloita riittää etenkin isomman kanavan varrella ja hälinä on perjantai-iltana auringonaskun aikaan melkoisen tiheä. Kävelin syvemmälle naapurustoon, baarit vähenivät mutta laadukas katutaide lisäntyi. Tuli vastaan yliopiston modernimpia rakennelmia, ne antoivat hyvän kontrastin vanhemmalle rakennuskannalle - ja sopivat kerrankin paikkaansa.

Nostetaan vielä yksi huomio kaupungilta: yleiset katupisuaarit. Kyseessä on iso muovinen laatikko, luokkaa puoli kuutiometriä, jonka kyljessä ränni johon liriä. Systeemi kerää kai myös sadevettä, ylemmällä tasolla kasvaa mitä milloinkin - eikä se edes haise. Sietäisi kokeilla meilläkin, edes kesäisin.

Taidematkailusta väsähtäneenä palasin majoitukseen, matkalla joku tuli pummimaan jotain - kyllä se ranskaa puhui, mutten ymmärtänyt sanaakaan. Näytin sille kyllästynyttä naamaa, se tuntuu toimivan, kuten nytkin. Saavuttuani maistelimme hätäisesti valittuja mikroaterioita, ne osoittautuivat ihan toisentasoisiksi kuin mihin meillä on totuttu. Omani maistui täsmälleen koulun kanaviillokilta, paitsi sata kertaa paremmalta - ja sen kanssa oli kunnon muussia. Kristan juustokuorrutettu lohiperunamuussi kilpaili jo täysin omassa sarjassaan - eivätkä nämä olleet mitään kallista gourmettia, vaan ihan tavallista tarjontaa. Häpeäisivät siellä Saarioisella, vaan eivät ne edes häpeä.

Otin vielä pari kuvaa oudosta pohjaratkaisusta ja videon suihkun viemäristä. Vesi kun ei oikein tahdo virrata ylöspäin, on pitänyt ottaa avuksi pumppu - eikä sinä mitään, niistähän saadaan nykyään hiljaisia, jos osataan. Tämän asentaja ei ole osannut; pumpun moottorin ääni kuuluu selvästi, mutta sitäkin selvemmin kuuluvat erilaiset pulputtavat, imevät, korisevat ja ryystävät äännähdykset. Suihku saattaa olla käytön jälkeen puolikin tuntia hiljaa, mutta lorahtaa ja ryystää äkkinäisesti - ja usein juuri sopivassa kohtaa keskustelua. Että mitä mieltä olit Ruotsin euroviisusta? -No, olihan se ihan kivasti vedetty

Keittiön lavuaari kyllä toimii ihan imemättä, ihme kyllä.

Huomenna kohti Rouenia, hitaasti ja mutkitellen. Matkalla on oletettavasti paljon nähtävää, joten lopetan tänään tähän ja käyn unille. Moi.

* * * * *

Lauantai, 20. Toukokuuta 2023, Rouen, Ranska

Kämppä tyhjäksi ja auto täyteen, takaluukun järkeistys ja kohti vanhoja teitä - ajattelimme käydä sittenkin vielä uudestaan norpparannikolla, kartasta kun löytyi varsin potentiaalinen tie jota pitkin oli pääsevä lähemmäs. Taisin mainita tästä jo, materiaalia kun jää aina yli ja tässä vaiheessa en pysy enää itsekään mukana. Joka tapauksessa oli odotettava vielä hetki isännän edustajaa, että saisimme luovuttaa avaimet ja käydä nykivää keskustelua niistä-näistä ranskaksi. Olisimme voineet toki häipyä ennenkin, mutten millään keksinyt kuinka jättää avaimet sisäpuolelle, jos niitä ilman ei pääse ulos ovesta. Viskata raosta, juuri kun sulkeutuu? Ei kovin tahdikasta.

Ajelimme Saint Leun alueen eli sen vanhan köyhemmän osan läpi, että Kristakin näkisi edes jotain. Kivaa seutua, ja yllättävän kiperille pikkukujille sai ajaa - mutta tietenkin hetikohta oli joku paikallinen taustapeilissä ahdistamassa, että mene jo. Menimme, siis.

Moottoritietä länteen, pienempää tietä koilliseen - anna palaa, Frank! Ja paloihan sitä, bensaa siis - oli pysähdyttävä tankille Saint-Valery-sur-Sommessa. Litrahinta oli 1.80, mutta tavara hieman parempaa - sisälsi etanolia vain 5% eli riittää pidemmälle. Bensikseltä bongasimme myös vaatteenpesu ja -kuivaus -automaatin, listan jatkoksi edellisten pizzamaatin ja tuoreita mansikoita myyvän koneen kaveriksi. Voi olla aika kuivakkaa touhua odotella kuteiden puhdistumista jossain parkkipaikalla, tunti siinä menee kuitenkin. No, idea ei ole omani eli se on varmaankin hyvä.

Maasto alkoi näyttää kovin tanskalaiselta, kuin Pohjois-Jyllannissa ikään - tasaista, rehevää, vetistä, meri selvästi koko ajan lähellä. Saavuimme siis Hourdeliin taas kerran, vesikin oli tällä kertaa ylhäällä eli noussut. Satama näytti hieman erilaiselta, kun veneet eivät enää olleet pohjistaan kiinni. Eilinen pieni mutaojani, joka oli koitua kuvauskaluston kohtaloksi, oli sekin kasvanut ihan oikean joen mittasuhteisiin. Yritin muistella paikat, joissa eilen kuvasin, että saataisiin vertailukohtia - puolen vuoden päästä, kun on kuvien käsittelyn aika, olen tietenkin unohtanut kaiken.

Vaan nyt sinne bunkkerille ja hylkeitä narraamaan. Tuosta oikealle, tien päähän ja vasemmalle, siitä alkaa Route Blanche. Jaa, että suljettu, puomi edessä? Vain jalankulkijoille? Mapsinkin mukaan sinne sai eilen ajaa, vaan tänään enää ei. Helkkari, onhan oltava toinen reitti, kun kerran tänne asti tultiin. Jonkinlainen tientapainen löytyikin, se vei kaukaisemmalle parkkipaikalle - ihan bunkkerin viereen. Napisin muutamat kuvat ja kivet, vaan eipä ranta sen kiintoisammaksi ollut muuttunut. Vesi oli nyt, kuten sanottu, korkeammalla; ei edes päässyt laskuvesilammikoihin rapuja tökkimään.

Takaisin autoon ja kohti ...Brightonia? Kyllä vain, sen niminen lomaslummi ja majakka näytti olevan ihan parin kilometrin päässä. Talot olivatkin yllättävän vanhoja ja rantakopit värikkäitä, mutta ei siellä oikein mitään muuta ollut. Nälän ajamina etsimme kaupan, sen kuudesta parkkipaikasta neljä oli merkitty invakäyttöön. Tarvetta varmasti on, mutta joku raja. Emme siis pysähtyneet, mutta sain energiatäydennystä Apericuben muodossa - ne ovat pieniä sulatejuustokuutioita, joissa on eri makuja ja uskomattoman paljon vivahteita. Nälkä niillä kyllä tulee, vaan ei lähde.

Muistin syövereistä pulpahtivat esiin ne kapeat kiskot - eikös täällä ollut joku museojuna? Olin tuossa aiemmin haistavinani höyryveturin; kivihiilen savun ja valuraudalla käryävän koneöljyn. Hetken harhailun jälkeen löytyi kyltti, joita seurata ja aika pian myös asema. Parkkipaikkoja oli alle kymmenen, vaunujakaan ei siis varmaan tarvita kovin monta. Pysäköin vähän kauemmas ja menin asemalle kuikuilemaan, juna olikin juuri lähdössä - lähimmän puolen tunnin sisään ainakin. Veturina pörisi ikäväkseni joku laatikkomainen dieselkone, vaunuissa oli sentään jotain yritystä ja asemapäälliköllä virkapuvun ja koppalakin lisäksi punainen lippu takataskussa. Etsin kivoja kuvakulmia ja odottelin pillin vihellystä ehkä noin vartin - vaan koska juna ei lähtenyt, lähdin itse.

Juuri tulleen tiedon mukaan paikan nimi oli Cayeux-sur-Mer; Brighton on vain sen osa. No, kaikki ei ole aina niin jännää kuin luulisi.

Rannikkoa alaspäin, yhä nälkäisempänä. Päätin käyttää turistikortin ja ehdotin pysähdystä seuraavaan mäkkäriin - ranskaksi Le McDo. Pitihän se käydä maistamassa Pulp Fictionista tuttu Royale with Cheese - Quarter Pounderia kun ei metrisessä maailmassa tunneta. Burgeri olikin aivan kelpo, samoin kuorrutetut lohkoperunat - mutta shown varastivat uudelleenkäytettävät ranskispystiö ja juomalasi. Meillekin sellaisia, kiitos - sanoo metsäteollisuus mitä tahansa. Mainittakoon tässä, että tämä Dieppen mäkkäri oli ehkä kolmas jonka ohitimme; täkäläinen liikennesuunnittelu kun on hieman seikkailullista. Koskaan ei tiedä, mikä kaista kääntyy minnekin vai jatkaako sittenkin suoraan ja milloin. Liikenneympyrä on toinen arvontamaatti; jos navigaattori sanoo että poistu toisesta liittymästä, saattaa oikea tie olla sittenkin ensimmäinen tai kolmas. Usein se on toinen, vaan ei ihan aina.

Seuraavaksi Veules-les-Roses:in hurmaava pikkukylä ja julmat kalkkikivijyrkänteet. Aurinko meni pilveen ja pilkahteli sieltä vain toisinaan, kun ajoimme mäen päälle kanuunparkkiin - se sen nimi oli. Vain muutaman asekelen päässä odotti piikkilanka-aita varoituskyltteineen, siitä eteenpäin saattaisi reuna sortua. Ja kas, matkaa mereen olikin useita kymmeniä metrejä. Tuuli niin että oli tukka lähteä, kävelin silti hetken matkaa paremmille näköalapaikoille. Vastaan tuli monia hyvin föönattuja koiria. Kylä alhaalla jokilaaksossa ja kalkkikivijyrkänne sen takana näyttivät oikein hyviltä, kun valo osui niihin vain paikoitellen. Rannalla näin muutaman purjelautailijan ja yhden leijasurffarin, joka ei ihan osannut hallita näin suuria voimia; kun tuuli tarttui leijaan kunnolla, kehonkieli oli selvä jopa pitkän putken läpi: Oh shit, next stop England. Vaan saipa se tilanteen sitten kuitenkin haltuun, ehdittyään jo melko kauas merelle.

Päivän ja viikon suolahengityskiintiö täynnä ajoimme vielä alas kylään. Kävi melkoinen piirileikki, kun 100 autoa yritti mahtua 50:een paikkaan, joista 49 oli koko ajan varattuna. Itse paikallisena harkitsisin jonkinlaista läpiajokieltoa, mutta tiedä näistä nyt sitten - myös urpojunakuljetus jostain kauempaa voisi olla ihan kiva idea; eihän tuollaista rallia jaksa kukaan, edes turisti itse. Ajoin silti pari rundia, kunnes löysin lähdössä olevan auton. Vaan quelle dommage, viereisellä sakkopaikalla kärkkyi toinen, joka oli jotenkin muka varannut tämän ruudun itselleen. No, pitäköön, vielä yksi kierros - olin näkevinäni ahtaan mutta mahdollisen välin. Ja olihan se kolo vielä jäljellä, joskin melko mahdoton - rättisitikalle suunniteltu, otaksun. Yritin silti - ja juuri kun olin luovuttamassa, ohikulkija pysähtyi viitilöimään, että vielä vähän niin mahtuu. Se oli se sama tyyppi, joka vei ruudun aiemmin - että kylläpä onni täällä vaihtelee, sanoi Krista, ja astui ulos juuri kun lokki päästi ilmoille harmaan megasuuren vellin. Itseeni ei osunut, mutta auto ja vaimo saivat kuorrutuksen. Pyyhin pahimpia naamasta ja sivulaseista, ennen kuin aurinko ehtisi kuivata - jätin kuitenkin jostain syystä tuulilasin koskematta, se kun oli jo niin täynnä hyönteisten jäämiä ettei paljoa haitannut.

Kylän läpi virtasi pieni ja kirkasvetinen joki, se seuraili kuvauksellisen rähjäisiä takapihoja ja puikkelehti riippuvien puunoksien alta, häviten välillä tunneleihin ja pienen voimalaitoksen kouruihin. Sehän oli nähtävä. Krista murjotti paskaa tuuriaan ja särkeviä jalkojaan, eikä lähtenyt minnekään - itse kiersin ainakin omasta mielestäni nopean rundin. Paikka oli hienompi kuin mitä osaan kuvailla ja kuvauksellisempi kuin mitä osaan kuvata - ja parhaat ruudut taisivat tulla tällä erää filmille. No, niin käy joskus, nykyään useinkin - toki tuloksen näkee vasta kotona. Sain joka tapauksessa paljon huomiota Yashican kaksisilmäinen mahan päällä roikkuen, moni kehui ja vielä useampi supisi keskenään että nyt on Kuvaaja. Ja huomiohan tässä on tärkeintä, eikä mikään taide. Hikoileva hymiö.

Autolla odotti myrtynyt vaimo: lokin antimia oli löytynyt lisää sieltä ja täältä. Sen lisäksi joku idiootti oli pysäköidessään osunut meidän koppikseen, eikä ollut noteerannut protesteja, ennen kuin ääntä korotettiin tosissaan - ja silloinkin vastaus oli ilmeisestikin kiroilua ranskaksi. Jumalaude, kiehahdin - nyt vasta sanoit, kun ollaan jo liikkeellä. Minä käyn laittamassa purkkaa sen pyyhkimien alle! Vaan en käynyt, kun ei voinut pysähtyä - ainoana toivona se, ettei tuollaista tyyppiä kukaan auta jos se joutuu liian pieneen rakoseen. Autossa ei näkynyt vaurioita, mutta keula on jo niin kuorrutettu ettei siitä ihan pieniä kolhuja huomaa.

Oli tarkoitus käydä Étretatin puutarhoissa, joista on näkymä kalkkikivijyrkänteille, ohi muotoonleikatuiden pensaiden ja erikoisten veistosten. Ehtisimme perille juuri sulkemisaikaan, eli ehkäpä ei. Valitsemme pienemmän reitin ja road to Rouen voi alkaa.

Hetken ajettuani alkoi väsymys painaa - eikä asiaa auttanut täsmälleen keskelle näkökenttää jämähtänyt lokipaskatäplä. Se näkyi ensin oikealla silmällä, sitten vasemmalla, hetken aikaa molemmilla - kunnes alkoi ikävä vilinä. Pyyhkijät eivät mahtaneet sille mitään, aurinko kun ehti sittenkin polttaa sen kiinni - jopa pilvien takaa. Ja eikun turvallista matkaa!

Pavillyssä ajoin summassa jollekin parkkipaikalle, tarkoituksena jynssätä lasi vaikka paljain käsin ja veden puutteessa vaikka halvalla kaljalla kastellen. Viereisessä ruudussa nökötti ehkä maailman söpöin sähköauto, Citroën Ami. Tästä muistui, että kohtasimme aiemmin päivällä vanhojen autojen kulkueessa mm. sen alkuperäisen Amin, sekä vanhan kunnon BX:n, jolla perhe Toivanen matkaili näilläkin main 90-luvun lopulla - ja avomallisen AX:n En tiennyt, että sellaisia edes on. Vaimo keskeytti autohaaveiluni; kylässä on marketti, joke sulkee puolen tunnin päästä - olisko iskun paikka? Ja olihan se; lisäalennettuja, kohta vanhenevia tuotteita ja paistopisteen antimia lähes ilmaiseksi. Saalistimme kuin merirosvot; kuusi voicroissanttia kolmella eurolla, mukaan vaan. Focacciaksi naamioitunutta pannupizzaa eurolla pötkö, kaikki tänne. Mustajärven paté, juustoa, leikettä, leipää, erikoisolutta, litran energiajuoma... Ruoka on täällä Suomen hinnoissa, ehkä jopa kalliimpaa - mutta myös paljon laadukkaampaa ja maistuvampaa.

Vesipullo jäi isitte ostamatta ja lokin terveiset kummittelevat yhä ruudulla. Vaan hei, tuollahan on autopesula - automaattikonekin ulkona, ihan kuin ulkomailla. Tuskin on kovin hintava - eikä ollut, toiseksi kallein ohjelma kympin. Kohta näkee taas! Auto piti ajaa paikalleen ja poistua ulos maksamaan, saipahan samalla katsella mitä tapahtui. Ankaran harjauksen jälkeen koppis kiilsi taas kuin kuoriainen, mutta tuulilasi ei puhdistunut vieläkään täysin. Tiukassa istuvat nämä öttiäiset.

Suu täynnä suhteettoman hyvää pizzaleipää keskittymiseni herpaantui ja ajoin väärästä reiästä liikenneympyrässä. Ramppi vei suoraan maksulliselle moottoritielle, takaisin ei voinut kääntyä eikä uloskäyntejä näkynyt. Maksuporteille kaksi kilometriä, ei liittymiä sitä ennen, totesi kyltti. Aika tyly meininki, kerrotaan vasta kun on jo myöhäistä. No, maksulappu portilta käteen, 14km väärään suuntaan, 3.70e uloskäynnillä, pieni rundi - ja sama homma uudestaan, toiseen suuntaan - ja taas 3.70. Vaan hei, saisinhan jatkaa moottoritietä perille asti. No niin saisit, mutta se pätkä ei ole maksuinen - eikä kovin pitkä.

Rouen sijaitsee Seinen varrella, jokilaakson pohjalla, rinteitä ylöspäin kurottaen. Kaupungin uudempi osa vaikutti jotenkin likaiselta, väsähtäneeltä ja liian isolta kokoonsa nähden; nurmikoita ei oltu leikattu eikä katuja pesty ihan äskein. Liikennejärjestelyt pykivät ja vanhanaikainen diesel löyhähti vähän väliä - ei ihme, että täällä ollaan kovasti ympäristötarran perään, saasteet kun tuppaavat jumittumaan jokilaakson pohjalle. Tarraahan meillä ei siis ole; tilattiin kyllä ja maksettiin myös, vaan ei sitä ole vielä näkynyt. Lupasivat toimittaa kolmessa päivässä, nyt on mennyt kolme kuukautta eikä lappua näy. Tästäkin tasin jo mainita.

Kämppä on oikein kiva ja moderni, toisessa kerroksessa ja parvekkeellinen. Sijainnista voisi olla monta mieltä; toisella puolen katua on kokonainen kortteli hylättyjä luhti- ja paritaloja, täyteen maalattuja. Tutustumme aiheeseen huomenna, nyt alkaa olla jo liiankin myöhä. Hei vain hei ja kuullaan taas.

* * * * *

Sunnuntai, 21. Toukokuuta 2023, Rouen, Ranska

Oli tarkoitus herätä hyvissä ajoin ja painua piakkoin kaupungille, mutta jotenkin siinä taas kesti. No, lomalla tässä ollaan eikä suorittamassa. Aurinko helotti ja lämpöä oli 25, kun kävelimme muutaman korttelin päähän bussille - asunnon esittelyssä mainittu ihan lähellä oleva metroasema kun oli yön pimeinä tunteina siirretty kilometrin päähän. Tai sitten ne - oh - valehtelivat.

Onneksi bussi ei tullut ihan heti, saimme taistella lippujen kanssa ihan rauhassa. Automaattia pysäkilä ei ollut, vaikka monilla kuulemma on. Tekstailippu ei toiminut ilman ranskalaista liittymää, eli ei sitä. Paikallisen joukoliikenne-apin lataaminen kävi hitaasti ja rekisteröityminen jumittui kohtaan, jossa valitaan puhelinnumeron maakoodi pitkästä listasta - Suomea ei mainittu. Netissä kuitenkin kerrottiin, vain ranskaksi toki, että lipun voi ostaa myös bussin konduktööriltä. Ehdimme raapia kasaan vaadittavat 1,70 per henkilö (hurja summa, tiedän) juuri kun bussi tuli.

Kuski ei huolinut rahojamme, vaan opasti automaatin käyttöön: ensin pitää painaa napista, että ostaa lipun eikä esim. leivänpaahdinta - vasta sitten voi näyttää lähimaksullista korttia. Sitten odotetaan että maksu menee läpi ja kone tulostaa lipun, joka pitää repäistä - vaan ei vielä, kone pitää tauon ja tulostaa vasta sitten loput - ja paperi repäistään, ei nykäistä. Jotenkin tuntuu, että tässä on hieman liian monta vaihetta ja virheen mahdollisuutta.

Pääsimme kuitenkin kaupunkiin. Matkan aikana kirkastui eilinen havainto tästä paikasta; likainen, rähjäinen, hurmaava. Paljon katutaidetta, liikaa autoja, kaikki vähän kesken ja laittamatta; liikenteenjakajassa ei kasva heinää, vaan nokkosia ja juolavehnää. Ilma haisee 90-luvun kaupunki-ilmalta, ajalta ennen katalysaattoreita ja dieselmoottoreiden hiukkasloukkuja. 80-luvun kamaluudet, kuten monumentaaliset betonikolossit, ovat täällä jotenkin erityisen brutaaleja - niistä puuttuu kaikki leikkisyys, herkkyys ja yritys kauneuteen. Ne vain... ovat.

Vanha osa oli tietenkin viehättävä ja kaunis, mutta sama pohjavire sielläkin soi; vähän sinnepäin, sehän on ihan hyvä. Tässä kaikessa on jotain hyvin berliiniläistä, vaikka toisaalta sitten kuitenkaan ei. Ihmiset täällä ovat nimittäin kohteliaita ja ystävälisiä, jopa pummit muistavat sanoa silvuplee ja mersii.

Alkushokista ja ensimmäisestä kirkosta (Saint-Macloun katolilainen, vain ulkoapäin) selvittyä siirryimme hilpeämpiin tunnelmiin, nimittäin rutonaikaiselle ruumishuoneelle. Aître Saint-Maclou oli jonkinlainen joukkohauta jo 1500-luvulla, mutta ruton vietyä 3/4 asukkaista tarvittiin lisää tilaa. Luita kaiketi kerättiin, koska lähteissä mainitaan ossuary eli luutarha; en tiedä, missä ne ovat nyt - kertokaa joku. Itse talo on kaksikerroksinen ja ristikkorakenteinen, se kiertää neliömäistä sisäpihaa. Kaikki ristikkorakenteen palkit on veistetty täyteen pääkalloja, luita, viikatteita, tiimalaseja ja muuta asiaan kuuluvaa - osa paremmin, osa rujommin. Tiloissa toimii nykyään taidegallerioita ja ravintola, nimeltään - tietenkin - Café Hamlet.

Erinäisiä pikkukujia eteenpäin, kohti katedraalia jonka nimi on varsin uniikisti Notre-Dame. Matkalla satuimme episkopaalisen palatsin kohdalle: täällä Jean d'Arc tuomittiin rovioille - syytettä en tiedä, varmaankin naisena oleminen ja jumalanpilkka. Mieli muuttui kuitenkin äkkiä; jo parinkymmenen vuoden jälkeen tuomio peruttiin ja myöhemmin hänet julistettiin pyhimykseksi.

Kävimme toki myös katedraalissa sisällä, tunnelma oli turistilaumoista huolimatta tiheä ja rauhallinen. Puolet tilasta vei rakennustelineiden tiheä verkosto, ylhäällä oli jotain tärkeää meneillään. Siitäkin huolimatta aika vaikuttava kokemus, kuten näillä on tapana. Samaisessa kirkossa muuten pakanaviikinki Harald ensimmäinen otti kasteen, purjehti takaisin kotiin ja perusti modernin Norjan - vuonna 1015, noin suunnilleen.

Kujien kiertely alkoi nälättää, istuimme melkeinpä ensimmiseen ravintolaan. Sen nimi oli Rollon, Normandian kuninkaan mukaan, ja sieltä sai itse pantujen oluiden kyytipojaksi viikinkiteemaisia purilaisia, børgereitä. Olin juuri tilaamassa, kun kaikki kaupungin kirkot saivat jonkinlaisen kohtauksen ja soittivat jokaista kelloaan ns. iha täysii - tyydyin tökkimään ruokalistaa sormella kuin joku turisti, ei siinä mäikinässä mitään kuullut. Aiheesta on video, ehkä näitkin sen jo. Olueni tuotiin, viereisessä pöydässä pientä tuoppia puristava britti katsoi sitä kateellisena. Purilaiset Le Thor (sulatettua camembettia, omenaa) ja Le Bjørn (pekonia, cheddaria, suolakurkkua) maistuivat erinomaisilta, vaikkei niitä pystynytkään syömään ilman välineitä, leukaa nyrjäyttämättä. Ja pihvi oli juuri sopivan medium, pyytämättä.

Syöminkien jälkeen valuimme kohti Gros-Horlogea, eli isoa, astronomista kelloa. En ymmärtänyt sen näytöistä mitään, tavalliset viisarit kyllä käsitin mutta niihin loppui - ennustaako hyvää säätä vai ehkä sotaa sellainen, että luukusta marssii ritareita? Hyvän näköinen laite kyllä, varsinkin kun aurinko tuli taas hetkeksi esiin ja kultaukset kimaltelivat.

Kellon jälkeen katselimme viime sodassa arpeutunutta hallintorakennusta, jonka saamat osumat oli paikoitellen korjattu legopalikoilla. Idea on vanha, mutta toteutus toimi oivallisesti.

Näkemistä oli koko ajan niin paljon, joka puolella, että visuaalinen ähky alkoi olla lähellä. Vielä kuitenkin yksi asia; Jean d'Arcin roviotori. Vanha marketti eli le vieux marche on aukio, jolla oli ennen kauppahalli ja kaksi kirkkoa. Halli on modernisoitu tunnistamattomaksi ja toisesta kirkosta jäljellä vain kivijalka. Torilla seisoo iso risti merkkaamassa rovion paikkaa, lähistölle on tuotu tuoreita kukkia ja muistoseppeleitä. Vieressä kohoaa kohti taivaita kaupungin ehkä ainoa hieman viehättävä 80-luvun luomus, Pyhän Jeanne d'Arcin kirkko. Se on varsinkin sisältä melkoisen siro ja viehättävä. Pihalla juoksentelee pikkutyttö, joka on opetellut pulujen äänen; sehän on eräänlaista kurkkulaulua, jossa soi useampi nuotti yhtä aikaa. Tyttö päästää tätä ääntä melkoisen lujaa ja juoksee puluparveen. Linnut eivät tiedä miten päin olla, poukkoilevat sinne tänne ennennäkemättömässä paniikissa.

Tässä vaiheessa tiemme eroavat; Krista väittää etsivänsä bussin kämpille, käskee mennä edeltä. Lähden, vaikka aavistan että kyseessä on kohta taksikeikka. Kävelen kohti Seinen rantaa, läpi Place de la Pucellen eli neidontorin. Seinältä bongaan piikkisikareliefin, se näyttää ihan kissalta, jolla on keskiruumiin tilalla ananas. Seuraavaksi ihmettelen maan alle katoavaa raitiovaunua - paljastuu, että täällä ei oikeastaan ole metroa, on vain noita tunnelissa meneviä pikaratikoita. Ihan eri asia, hei.

Seinessä killuu pitkiä ja kapeita jokilaivoja, osa rahdille ja osa risteilijöille, etenkin vanhemmalle väelle. Laivat ovat pidempiä kuin ruotsinlaiva, mutta kapeita kuin suomenlinnan lautta. Joku kerta pitää mennä sllaiselle killumaan, katsoa kuinka maisema vaihtuu hitaasti ja naukkailla hieman viiniä. Saattaa kuitenkin tulla kiire, jos Euroopan jokien vedenpinta jatkaa laskuaan - jää vielä pohjasta kiinni. Viime kesänähän rahtilaivat joutuivat ajamaan puolityhjinä, koska olisivat uineet liian syvällä täydessä lastissa.

Kauhukuvat sikseen ja sillalle, etten jäisi taas bussista ja joutuisi odottamaan seuraavaa puolen tunnin veran. No, niin siinä sitten kuitenkin kävi - dösä meni hitusen etuajassa, kerkesin pysäkille katselemaan sen loittonevia takavaloja. No, katsellaan sitten Île Lacroixia, Seinen keskellä killuvaa saarta. Tämän luulisin olevan kaupungin paras ja halutuin paikka, vaan onkin melkeinpä päinvastoin. Hylättyjä virastotaloja, karun oloisia vuokrakasarmeja, huonoa graffitia. Aurinkokin meni paksuun, harmaaseen pilveen, lämpötila laski 15 asteen tienoille. Jospa odotan sittenkin pysäkillä. Samassa soi puhelin, Krista oli jo ehtinyt kämpille ja pyysi avaamaan. No, avaimet mulla on, vaan olen itse täällä vielä. Miten se nyt jo sinne ehti? Taksilla, tietenkin - kuten epäilinkin. Siitä on oma päivityksensä, kopioin sen tähän:

****

Ranskalaiset on oikeasti mukavia, osa 2.

Kierreltiin tää päivä Rouenin päänähtävyyksiä ja vanhaa keskustaa ja place du Vieux-Marchélla eli aukiolla jossa Jeanne d'Arc aikanaan grillattiin totesin että nyt jalat sanoo sopimuksensa irti, takaisin kämpille siis. Lähetin Ilmarin vielä kuvaamaan Seinen rantoja vakuutellen että mä oon strong independent woman ja osaan kyllä yksinkin kämpille.

Viisi minuuttia ja iski kriisi ja ahdistus ja kolotus teemalla "pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat". Kokosin kuitenkin itseni ja totesin että kyllähän pakanakin saa aina kirkosta apua ja kävelin Église Sainte-Jeanne-d'Arciin utelemaan että excusez moi, parlez-vous anglais ja mitenköhän ranskaa puhumaton turisti voisi saada tässä kaupungissa taksin. Nuori mimmi lupasi soittaa mulle taksin ja lähti sitten saattamaan kohtaan mistä auto voi napata kyytiin.

Taksin saamisessa sitten kestikin hieman pidempään, mutta juteltiin sillä aikaa tämän Eloizen kanssa niitä näitä. Hän kuulemma opiskelee yliopistossa agrikulttuuria, on jostain kylästä n. tunnin matkan päästä kotoisin ja tienaa opiskelun ohella lisätuloja kertomalla ihmisille kirkossa Jean d'Arcista. Hän käväisi välillä hakemassa takkinsa kirkosta - lupasi tulla heti takaisin ja ettei jättäisi mua pulaan. Tällä aikaa toinen paikallinen jo ehti kysellä multa tarvitsenko apua ja onko kaikki ok ja toivotteli mukavat illanjatkot. Eloize palasi odottelemaan mun kanssa, mutta oli samalla poiminut lisäksi saksalaisen turistin autettavakseen.

Taksi tuli, vilkuteltiin Eloizen kanssa ja taksikuski kävi höpäjämään ralliranskalla niitä näitä. Auttoi kämpän ovelle asti, kyseli pärjäänkö nyt varmana ja toivotti mukavaa reissunjatkoa. Kyyti keskustasta lähiöön kustansi huimat ~15€.

Myytti tylyistä ranskalaisista siis ainakin meidän osalta siis murrettu tai sitten meillä on vaan joku taika, kun aiemminkin viereiset turret ovat saaneet tylytystä osakseen samalla kun meidän asioinnit sujuu kuin tanssi.

****

Huomenna siirrytään lähelle Caenia, pikkupaikalle jonka nimen unohdin. Matkalla olisi tarkoitus käydä katsomassa ainakin Etretatin puutarhat ja Honfleur, ehkä muutakin - ja varmaankin jossain isommassa marketissa. Katsotaan, sittenhän sen näkee. Moi.

* * * * *

Maanantai, 22. Toukokuuta 2023, Courseulles-sur-Mer, Ranska

Pitkästä aikaa pakkausspaniikki: herätys soi silloin kun pitikin, mutta aika ei tahtonut riittää sitten millään. Vaatteita laukkuun ja johtoja kassiin, samalla tekstiä nettiin ja kuvien siirtoa kamerasta - niin, ja ne flammkuchenit ja pizzapalat piti paistaa autoevääksi, mitenkäs tämä mikron kokoinen uuni toimiikaan? Ja auto oli siirrettävä parkkihallista kadulle, ennen sitä ei voinut palauttaa portin kaukosäädintä. Siinä hötäkässä jäi aamiainen väliin ja parempi pappalätsä naulakkoon roikkumaan.

Ajelehdimme läpi aamupäiväruuhkan toiselle puolelle kaupunkia, hienolle näköalapaikalle. Asutusta ympäröivät melkein joka puolelta korkeat kukkulat. Ei siis ole ihme, että liikenteen päästöihin suhtaudutaan jopa neuroottisesti - pakokaasut kun jäävät helposti paikalleen leijumaan, etenkin kuumalla ja tuulettomalla ilmalla. Näkymä oli kuitenkin verraton, mutustin salamipizzaa samalla kun bongailin eilisiä käyntikohteita maisemasta ja latasin kuvia nettiiin. Raportointi alkaa käydä työstä, mutta on kuitenkin kivaa. Jännä yhdistelmä. Pitäisi tehdä tästä ammatti, niin ei olisi enää päivääkään lomalla.

Käväisimme katsastamassa muutamat lähiseudun katutaiteet, taso oli kova ja tarjontaa paljon. Eivät ne lähiötä paratiisiksi muuttaneet, mutta hieman paremmaksi kuitenkin. Alan vähitellen pitää Rouenista aika paljon, sen rosoisesta kauneudesta joka muistuttaa kovasti Berliiniä mutta on kuitenkin ihan omanlaisensa. Usein sanotaan, että Amsterdamin sijasta kannattaa mennä Utrechtiin tai Rotterdamiin - itse voisin helpostikin vaihtaa Pariisin Roueniin.

Noin tunnin ajo rannikolle ja Étretatin pikkukaupunkiin. Tarjolla piti olla erikoisiin muotoihin leikattuja pensaita muotopuutarhassa, josta on näkymä merelle ja kalkkikivikallioille. Parkkitilaa ei kuitenkaan ollut, yrityksistä huolimatta jouduimme tyytymään itse kaupunkiin. Se oli todella turistinen ja ikävä; näköala ja merenranta korvasivat paljon, muttei mikään ikuisesti riitä. Ranta ei tosin ollut hiekkaa, vaan pyöreitä, perunan kokoisia kiviä, joiden kerääminen oli mitä ankarimmin kielletty Ne pitivät kummallista rulinaa aallokossa. Kivien sijasta poimin talteen seepiakiven eli kalmarin sisäisen, kalkkisen tukirangan; niitä tuntui riittävän.

Katselimme, kun julman kokoinen lokki kävi hakemassa ravintolan pöydästä todella ison lohkoperunan, joka osoittautuikin kovaksi patonginpalaksi. Ei mennytkään yhtenä palana alas, eikä hajonnut vaikka miten nokki. Ihmisetkin tuijottivat. Ilmoille pääsi hyvin turhautunut krääh, kun herra poistui matalalentoa. Tunnelma oli meillä jokseenkin sama.

Le Havren lahden yli, melkoisen mahtipontista Pont du Normandieta pitkin, suuntana Honfleur ja tavoitteena onnistua edes josssain. Tällä kertaa listalla oli idyllinen kalastajakylä ja autenttisen rosoinen satama, josta saa tuoretta kalaruokaa ja aitoja käsitöitä. No saiko? Saiko edes autoa pysäyttää? No ei saanut. Niin muoviseksi ja huvittavan turistiseksi hangattu paikka, ettei enää edes naurattanut. Huono teemapuisto, liian kalliit liput ja aivan liian paljon mummojonoja ja turistibusseja. Karttapalvelu ehdotti näköalapaikkaa - ehkäpä se sentään toimisi.

Matkalla bongasin kovin matalan majakan ja hiekkarannan, jonka parkkipaikka oli ilmainen ja tyhjä, joitakin erikoisnuoria lukuunottamatta. Rantahiekka oli valkoista, näkymä lahden yli Le Havren satamanostureihin ja uiminen kielletty laskuveden aikaan; äkkisyvä laivaväylä, kova pohjavirta. Tyydyin kävelemään kengät täyteen hiekkaa ja katselemaan korkeissa heinissä huojuvia kotiloita. Paikallinen koira juoksi luokseni, omistajan huudoista välittämättä, toisenkin kerran - ei tullut ihan lähelle, seisoi vain ja tuijotti. Kai se yritti kertoa, että jätä etanat rauhaan. Jätinkin.

Tie näköalapaikalle kulki rikkaamman alueen kautta, talot olivat jopa koomisen palatsimaisia. Tietä ympäröivät puut kutoutuivat vihreäksi tunneliksi, mäki jyrkkeni ja tietenkin joku kiireellinen roikkui takapuskurissa. Näköala korvasi kaikki vaivat; näkyi melkeinpä koko lahti, silta, satama ja Honfleurin katot. Lehtipuut kehystivät näkymään, tuli ihan postikorttimainen olo.

Seurasi muutamia, rallimaisia erikoiskokeita; tie oli kapea, mäkinen ja mutkainen, nopeusrajoitus naurettavan korkea ja paikallisilla kiire. Vaikken osannut mutkien suuntaa ulkoa ja vaikka Le Köppis ei tyhjänäkään ole mikään urheiluauto, yritin pysyä joukon mukana. Helppoa se ei ollut, mutta kivaa kuitenkin - itse asiassa ajaminen oli miellyttävää ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Ohitimme paikan nimeltä Varaville - kyllä, se löytyy mapsista. Nimistä puheenollen, navigaattorin lausumiset alkavat olla jo huvittavan sijaan ärsyttäviä; eivät noudata minkään kielen taivutusta tai lausuntaa. Usein on tarkistettava fyysisistä kylteistä, että mikäs sen paikan nimi nyt olikaan. Perhanan ralliranska.

Pakollinen pysähtyminen Trouvillen Carrefourissa, jotain tarpeellista, kuten ruokaa ja juomaa - ja kärry täyteen kaikkea jännää, kun nyt kerran täällä ollaan. Liha- ja kalatiski jäivät molemmat mieleen, moista tarjonta ei usein näe edes kauppahallissa. Vielä kun tietäisi, mitä niille pitää tehdä, että saisi maukkaan aterian, eikä vain ruokaa - vai pitääkö siihen olla mestarikokki? Mainittakoon vielä, että olutosasto oli kaupan kokoon nähden surkea; Alepassakin on enemmän vaihtoehtoja.

Vielä lyhyt ajo kohti rantaa ja kämppä haltuun. Tyypillinen lomaosake; tupakeittiö, liian pieni kylppäri ja epäkäytännöllisen iso makuuhuone. Niin geneerinen sisustus, ettei tiedä missä päin Eurooppaa on. Ja kuka perkele on keksinyt nämä ylikorkeat tuolit ja pöydät? Pubissa niille on paikkansa; ei palele jalat, kun ovat ylempänä lattialta - ja liikaa juoneen huomaa, kun se yrittää nousta. Tavallisessa olohuonekäytössä pelkästä rasittavaa. No, kuitenkin: merelle on kävelymatka ja Juno Beach alkaa kulman takaa - että muutamia hyviäkin puolia on. Ja pesukone. Illalla nautimme lajitelman juustoja ja leivonnaisia, patonkia ja patéta, kunnes alkaa väsyttää ja nukuttaa.

Tämä päivä oli vähän huti, mutta niitä nyt tulee väistämättä. Huomenna otetaan iisimmin, paikalliset nähtävyydet haltuun ja ehkä auringonlasku rannalla - ja ylihuomenna larpataan toista maailmansotaa bunkkerilta toiselle, valinnaiset viikset väpättäen.

Krista:

Ilmari unohti kertoa, että mä keräilen näköjään ranskalaisia mummoja. Siellä ei-hylkeitä-dyyneillä ne otti mun porukkaan, Rouenin bussissa istuin vieressä ja kuuntelin kun mummot pikkusikari kädessä paheksui ikkunasta näkyviä asioita ja eilen kaupan parkkiksella viereen kurvasi kirjaimellisesti linnunsonnan kuorruttama pikkuauto josta kaksi mummoa kampesi itsensä pihalle ja kävi haastelemaan että mistä me ollaan tultu ja eikös siellä Suomessa ole kylmä ja että matkalle olette tänne tulleet très bien, très bien. Taputtelivat olalle ja könkkäsivät kauppaan. Ilmari taasen kerää vaan vanhoja kähmyjö ja hipstereitä ihmettelemään sen kameroita, mut mulla on kohta oma mummoarmeija.

* * * * *

Tiistai, 23. Toukokuuta 2023, Courseulles-sur-Mer, Ranska

Pitkä ja hidas aamu, vielä hitaampi lähtö. Kävelin kylille katselemaan merta ja meininkiä noin yleensä, alle kilometrin päästä alkavat jo kengät kastua - riippuen vuorovedestä, tietenkin. Kämpiltä lähtissä keli oli mitä kesäisin, vanhan myllyn ja paikallisen chatêaun kierrettyäni tuuli hyökäsi mereltä ja huppari olisi ollut kiva. Ei tuntunut yhtään yli kymmeneltä asteelta, vaikka varmasti oli, suojaisemmissa kohdissa sen tunsi.

Satama halkaisi kylä kahtia, enimmäkseen siellä killui purjeveneitä, joista joka toinen oli myytävänä - mutta kalastusveneitä näytti olevan ihan mukavasti myös. Ne myivät saalistaan suoraan laiturille pystytetyistä kojuista, vaan eivät enää; aukioloaikoja ei tosin näkynyt. Luultavasti liian aikaisin, koska kaikkihan tietävät, että on herättävä viideltä jos tahtoo kalasoppaa - myöhemmin ei nyt vaan käy. Meribisnesten lisäksi pääkatu näytti oikein kukoistavalta, joskin hieman turistiselta. Yli puolessa liikkeistä oli kuitenkin verhot kiinni, vaikka itse mainostivat olevansa auki - eikä nyt ollut lounastunti. Ehkäpä asiat muuttuvat, kunhan turistit taas tulevat ja asukasluku moninkertaistuu.

Rannan läheisyydessä tuuli kävi jo naurettavaksi, piti laittaa taas hattu laukkuun ja kiristää nutturaa. Katselin murtuvia aaltoja ja Juno Beachia laiturin nokasta. Näytti paljon helpommalta ja järkevämmältä paikalta nousta maihin kuin vaikka Omaha Beach: lyhyempi ranta, vain muutamia bunkkereita - ja, ennen kaikkea - ei kalkkikivijyrkännettä, jonka laelta jauhaa konekiväärillä. Kaksipuinen risti merkitsi paikan, jossa herra Charles de Gaule nousi maihin kuin joku ihmeentekijä tai tuleva presidentti.

Kävelin takaisinpäin, ilman suurempia tapahtumia. Muutama vanhempi herrasmies tuijotti kameraani, ei sanonut mitään mutta nyökkäsi hyväksyvästi. Näin ei ole käynyt useinkaan, ennen tätä lomaa. Mennessäni tutkailin taloja, enkä löytänyt niistä mitään selkeää ja ratkaisevaa eroa belgialaisiin tai hollantilaisiin - ja kuitenkin; täällä on paljon viihtyisämpää ja kauniimpaa, belgian tapauksessa jopa todella paljon.

Kämpillä pakkasin vaimon autoon, ajoimme katsomaan bunkkereita sun muita betoneja Longues-sur-Meriin ja Gold Beachille. Jaksoin odottaa vuoroani ja sopivien kuvakulmien vapautumista tempoilevien ja jumittavien aikuisten kanssa ihan hyvinkin, mutta kun paikalle kaarsi kaksi bussillista teinejä, tiesin että aika oli täysi. Bunkkerit olivat kuitenkin hienoja, graafisen kaarevia ja sopivan kulmikkaita mustavalkokuviin. Toivottavasti valotus osui, sen näkee sitten kotona.

Seuraavana Arromanches-les-Bains ja nopeasti pysytyynpolkaistu väliaikainen satama, Port Mulberry. Ponttoonilaitureiden ja aallonmurtajien ruostuneita rankoja lojuu rannalla ja meressä siellä täällä, laajan puolikaaren muodossa - näky on jotenkin apokalyptinen, kuin katselisi jonkin muinaisen sivilisaation viimeisten hetkien jäänteitä. Katselimme näkyä kahdeltakin eri luiskalta, joilta olisi voinut ajaa suoraan rannalle. Vesi oli kuitenkin sen verran ylhäällä, ettei uskaltanut - kiinni jos jäisi, niin siellähän olisi - ja paikalliset nauraisivat, ainakin paikalliset lokit.

Kylän sotakrääsäkauppa oli mennyt kiinni, mutta oikeassa antiikkiliikkeessä vielä palveltiin. Tavaraa oli jos jonkinlaista, aitoa ja hyväkuntoista - mutta hinnatkin sen mukaiset. Varamme olisivat riittäneet lähinnä hihamerkkeihin tai kiinnostaviin asentoihin vääntyneeseen sotaromuun. No, riittääpähän muillekin. Krista kävi viel apteekissa kokeilemassa teoriaa tylyistä ranskalaisista. Myytti alkaa olla totaalisen murrettu, palvelu toimi taas - mitä nyt pieniä vaikeuksia löytää oikea lausuntatapa hydrokortisonille. Oikein äännetty Oxford ri mrnnyt perille, mutta ralliranska toimi heti.

Kylän ulkopuolelta löytyi vielä muutama lisäbunkkeri ja insinöörien muistomerkki - suomeksi sillä tarkoitetaan kaiketi pioneereja. Bonuksena oikein hyvä näkymä sataman jäänteisiin. Näköalatasanteen portaiden molemmin puolin kasvoi kurttulehtiruusuja, niiden kukat olivat parhaimmillaan ja tuoksuivat voimakkaasti kovassa tuulessa. Niiden läpi käveltyään everyone came out smelling of roses, kuten sanotaan.

Kämpille syömään ja kirjoittamaan, mitätön mikroateria ja oikein hyvää sitruunatiramisua, juuri sopivan kirpeää. Huomasin kaksi etanaa pihan palmunkaltaisessa kasviksessa, toinen näytti ihan Bismarkilta eli viime vuoden vahinkolemmikiltä. Jätin ne ainakin toistaiseksi luonnon helmoihin.

Hetken tyhjää pyörittyäni muistin, että minullahan on ari värifilmiä mukana - ja että kohta on auringonlasku. Hyppäsin autoon ja ajoin Juno Beachille kuikuilemaan. Dyynitörmän yli päästyäni näin kuinka aurinko vaipui isona, tummanpunaisena pallona aaltoihin - se kävi nopeammin kuin kotona, ehdin ottaa sentään pari ruutua. Vesi oli kai alimmillaan, tasaista hiekkaa riitti käveltäväksi muutaman sata metriä. Luovin itseni ihan rantaan asti, vuorovesilammikoita ja pieniä puroja väistellen. Ei näkynyt rapua, meritähtiä, simpukoita tai muutakaan elämää - jokunen hiekkamadon reikä, eikä oikein muuta. Löysin silti muutamia hienoja simpukankuoria, kämmenen kokoisia ja vanhan Shellin merkin muotosia. Samalla aalto löi melkein kengille.

Astuin pari askelta taaksepäin ja tähyilin merelle, ihmetteilin horisontissa paikallaan jumittavaa laivaa. Pitkän putken läpi katsottuna se osoittautui jonkinlaiseksi betonirakennelmaksi - mikä lie, paikallinen Sealand ehkä? Aalto löi taas melkein kengille, meren ääni muuttui erilaiseksi; jotenkin kovemmaksi. The tide has turned eli aika lähteä; filmikin jo melkein puolivälissä. Taivas punersi, hehku heijastui de Gaulen erikoisrististä.

Ajoin vielä sataman toiselle puolelle, katsomaan vuorovettä pitkän laiturin kärjestä. Meri oli tosiaan paljon alempana kuin aamulla, mutta joen virtaus kulki väärään suuntaan. Laiturin pään jäkeen rakennelma jatkui aallonmurtajana pitkälle mereen, loistot vilkuttivat punaista ja vihreä, taivas hehkui punaista ja keltaista. Sitten sammuivat katuvalot, ihan muutamaa lukuunottamatta. Aika mennä kotiin.

* * * * *

Keskiviikko, 24. Toukokuuta 2023, Courseilles-sur-Mer, Ranska

Sotapäivä alkoi sotilaallisesti varusteiden ja miehistön huollolla, eli koneellisella pyykkiä ja suihkulla. Lisäsin autoon öljyä, pitkä matka on verottanut jonkin verran - itse asiassa niin paljon, että pitänee katsella tarkemmin Suomen päässä. Vaatteet kuivuivat auringossa rapeaan tahtiin, tuuli on lähes tyyntynyt ja piha muutenkin suojainen.

Kohti Colleville-su-Meriä, amerikkalaista hautausmaata ja Omaha Beachia, välillä pysähdellen. Aurinko on tänään kovemmalla ja tuuli tosiaan miedompi. Tuntuu jo ihan kesältä, vaikka paikalliset painavat menemän vieläkin toppatakki päällä. Tie on paikoin todella kapea, rajoitus kuitenkin 80 tai usein ylikin. Jossain hiekanvärisessä kylässä (kaikki ne ovat hiekanvärisiä, kun talot on muurattu paikallisesta kivestä) alkaa melkein naurattaa, kun vastaan tunkee bussi; sen molemmille puolille jää 10 senttiä tyhjää ennen kiviseinää. Katu on tietenkin kaksisuuntainen.

Hautausmaa löytyy parkkipaikan ja vierailukeskuksen takaa, keskus näyttää kiintoisalta mutta sinne päästäkseen on käytävä turvatarkastuksessa, eikä nyt huvita olla pengottavana. Hautausmaan koko pysäyttää pienen ihmisen - kumpuilevaa vihreää ruohomattoa ja loputtomat rivit valkoisia, merkitsemättömiä ristejä. Kävelen viisi minuuttia rivakasti, enkä ole edes puolessa välissä. Haudat on strategisesti asetettu Omaha Beachin jyrkänteen päälle, näköala turkoosiin mereen ja vaalealle hiekalle luo melkoisen kontrastin. Aivan järjetön paikka hyökätä, mutta sieltä ne vaan tulivat: ensin pitkä ja märkänä pehmeän upottava hiekkaranta, sitten pitkä aukea väli ilman mitään suojaa, ennen korkeaa jyrkännettä, jonka laelta vihollinen sai tulittaa vapaasti. Ja sieltä ne kuitenkin tulivat, eikä niiden tuleminen loppunut ihan heti.

Joku setämies käy kyselemässä kamerastani, ilman yhteistä kieltä päädymme vain nyökyttelemään hyväksyvästi. Muutamaa hetkeä myöhemmin ilmeisen amerikkalainen täti tulee kertomaan, että I would like to see your eye. Leikkaa vähän hitaasti, ilmeestäkin sen kai näkee - kunnes osaan yhdistää ja näytän sille pari viimeisintä ruutua ylilaveita kehuja vastaan. Tällä ihmiset puhuvat toisilleen ihan tuosta vaan, ja se on sekä mahtavaa että ahdistavaa; kiva jutella jutuista, mutta toisaalta koko ajan pitäisi olla hereillä ja nokkeluus valmiina.

Hautausmaalla riittää tunnelmaa, jota kuitenkin latistavat joka paikassa pöristelevät, maaniset nurmikonleikkaajat. Nurmi on jo millin siilillä ja todella siisti, ei mitään tarvetta ajaa edes ylihuomenna - ja silti ne kaluavat osittain jo kuivan puolella olevaa kenttää. Ehkä se on joku suojatyöpaikka? Kolmekin ukkoa työntää konetta peräkkäin, samalla pikku kaistaleella - onko niissä edes terä kiinni? Ajoleikkureilla tällaiset pitäisi hoitaa, pinta-alaa on kuitenkin useampi neliökilometri. Vai liekö kyseessä jonkinlainen kotoisuuden haku, heikäläisillä on kuulemma tapana pöristellä samaan tapaan, harva se päivä.

Kolajuoma lähes kiehuu autossa, kun palaamme. Katsastan läheisen Overlord Museumin museokaupan, se on täynnä kaikkea mautonta - vaan ei riittävän mautonta. Jatkamme hetken matkaa rantatietä kohti Point du Hogia, mutta käännymme takaisin ennen sitä. Meri on rauhallinen eikä tuuli edelleenkään ulvo, mutta vesi ei taida olla ihan uintilämpöistä. Siitä huolimatta joku isompi täti riekkuu aalloissa valtoimenaan, samalla kun joku kuvaa rannalta käsin. Sisällöntuotantoa arvatenkin. Päähänpistosta pysähdyn parkkipaikalle, kävelen rannalle ja suoraan vesirajaan. Mereltä kelluu juuri siihen joku musta asia. Radiopuhelin. Poimin sen ylös, mutta akku on loppunut - malli kertoo olevansa vesitiivis ja kelluva. Tämä olisi voinut olla kutsu seikkailuun, kuin viisikossa tai muussa tökeröjuonisessa.

Alkaa tosiaan olla nälkä, siispä takaisinpäin. Pysähtelemme välillä katsomaan lehmiä, lampaita, hevosia ja muita panssarivaunuja. Commes:issa on joskus ollut linna, ja paikka näyttää muutenkin vanhemmalta kuin täällä yleensä - laitan vain yls, jos joskus vaikka tulisi palattua. Pieni paikka se tietenkin on, ei mitään mullistavaa.

Arromanchesissa on toinenkin sotakaman kauppa, enemmän rihkamaosastoa ja tavallisen ihmisen hinnoissa. Se oli vielä tunnin auki, eli shoppailu käyntiin. Muutamia tuliaisia, muutama ylihintainen D-Day -olut (Overlord Museumissa oli muuten parempi valikoima) ja kirsikkana kakun päällä jeeppi lumisateessa -lumisadepallo. Niin mauton että kiertyy jo hyvän puolelle. Viereisessä kaupassa myytiin paikallisia herkkuja, kävin kauhistelemassa calvadoksen hintaa ja ajattelin poistaa muutaman oluen. Bonjour, sanoi kaupan täti ja asettui seisomaan juuri sen hyllyn eteen. En toisaalta halunnutkaan mitään.

Courseilles-sur-Mer on jostain syystä aivan mahdoton pala navigaattorille, se opastaa milloin yksisuuntaista väärään suuntaan, silloin kun se ei jää loputtomaan luuppiin, ajamaan samaa ympyrää. Löysimme kuitenkin kaupan, sen edessä oli kaksi arrete a minute -ruutua, joista toinen vapautui juuri. Parkkiruudut ovat täällä edelleen samankokoisia kuin 80-luvulla, meidänkin auto alkaa äkkiä tuntua kokoa suuremmalta. Pieni Carrefour taas oli sisältä isompi kuin ulkoa; ääs-marketin valikoima alepan tiloissa. Nälkäisenä sitä kauhoo mukaan kaikenlaista, myönnettäköön että toinen leivosboksi oli ehkä liikaa. Kassan täti jaksoi viihdyttää, heittää hyvää läppää virheettömällä englannilla kun huomasi että ranskamme hieman rohisee - ja kun vuolaat ostoksemme tukkivat koko kassan ja jono vaan kasvoi. Että tässä teille punainen eikun musta matto valmiina, tarkoittaen kassahihnaa. Ja voi, tämä pullo jäi, eikö se ollutkaan minulle lahjaksi? Melkein teki mieli vastata kyllä, etenkin kun Krista maksoi.

Kämpillä tavallista aikaisemmin, ehkä vähän vähemmän nähneenä mutta myöskin vielä hyvissä voimissa eikä ihan loppu. Ajaminen maistui taas, saa nähdä miten käy huomenna - matkaa tosin on vain pari tuntia. Mikroateriakin oli taas tänään hyvä, en tiedä ruoan nimeä mutta vuokassa oli alimpana kerroksena jauhelihaa, sitten päältä ruskistettua perunamuusia ja lopuksi tanakka juustokuorrutus. Vähän niin kuin shepherd's pie, muttei kuitenkaan - pitää kokeilla kotona. Suklaatöhnäleivokset toimivat nekin, samoin bretagnelainen omenapiirakka - ja paikallinen, tuorepuristettu omenamehu, voi veljet se se on vivahteikasta ja sävykästä tavaraa. Ei ihme, että täkäläinen siideri on niin verrattoman hyvää.

Huomenna tosiaan kohti Givernyä ja Monet'n puutarhalampea. Konstit on Monet, sanoi ruotsalainen taidekeräilijä. Olen käynyt kerran aiemmin ja ainakin silloin valossa oli jotenkin maagisen hyvä hohde juuri siinä kohdassa - naapuritalossa ei niinkään. Matkalle mahtunee yhtä sun toista muutakin, ainakin pitää vihdoin etsiä sellainen todella hyper-super-marketti. Nyt pakkailua, auton järjestelyä ja kuvien siirtoa, että pääsee ajoissa nukkumaan - täältä kun on häivyttävä jo kymmeneltä. Liian aikaisin lomalaiselle, sellainen.

* * * * *

Torstai, 25. Toukokuuta 2023, Oinville-sur-Monticient, Ranska

Pahoittelen jo alkuun, taitaa tulla lyhyt kirjoitus; tänään ei tapahtunut oikein mitään. Aamulla kiertelin majoituksen tonttia kuin kissa kuumaa puuroa, roskiksia etsien. Niiden piti olla portilla, mutta vasta ulosajaessa ne näkyivät. Seuraava ihmetyksen aihe oli paikallinen kierrättäminen: roskiksia oli kolmea eri väriä, vaan ohjeita ei missään. Nostelin kansia ja yritin päätellä, mutta jokaisen astian sisältö oli sama; muovisia ja pahvisia pakkauksia, sekä ihan vaan roskia. No, ei kai siinä muuta kuin sekaan vaan. Lasi täällä kerätään erikseen, sen tiedän - ja senkin, ettei niitä astioita saa käyttää iltayhdeksän ja aamukuuden välillä, melun takia. Netistä opin, että varsinaista panttipullosysteemiä ei ole.

Auto täyteen, energiajuomaa kuskille ja moottoritielle, kohti Givernyä ja Monetin puutarhaa. Motarilla saa ajaa 130:aa - ja monet ajavatkin. Tarkana saa silti olla, sillä rekat tykkäävät ohitella toisiaan - silloinkin, kun tietullipisteelle on alle kahden kilometrin matka ja hyöty nollautuu. Onneksi kaistoja on useinmiten kolme, ei tarvitse jäädä jumittamaan - paitsi jos joku teiden ritari lähtee ohittamaan toisiaan ohittavia rekkoja asuntovaunu perässään, ylmäessä tietenkin. Kiellettyähän se tietenkin on, mutta ei se tuntunut estävän.

Matka-aika lyheni maksullisella tiellä kolmesta kahteen, mutta ylimääräisiä pysähdyksiä tuli kolme ja hintaa kertyi 14,20. Ei ihan halpaa hommaa. Paikallisille on tarjolla sarjakortteja, joiden kanssa ei tarvitse kuin hiljentää portilla ja hintakin on noin 20% pienempi. Silti saattaisin suosia kantateitä, jos täällä asuisin - siitäkin huolimatta, että siellä joutuu loputtomien liikenneympyröiden pyöritykseen - ja aina välillä taajamien keskustoihin, joissa kadut ovat mahdottoman kapeita ja julmat hidastustöyssyt vaanivat. 30km/h on niihin aivan liian kova vauhti, pohjapanssari rutisee joka kerta.

Moottoritieltä päästyä ohitimme parikin kivanoloista paikkaa - nimet eivät jääneet muistiin - eikä itse Givernykään yhtään hullummalta vaikuttanut. Pidin miedosti huonona enteenä kahta kilometriä ennen kohdetta alkaneet laajat ja ehdottomat pysäköintikiellot ja niistäkin huolimatta kaikialla pientareella lojuneet autot. Talolla saimme odottaa suojatiellä, kun loppumaton ihmisten virta velloi kanssamme ristiin. Ensimmäinen parkkipaikka oli täynnä, toinenkin melkein, mutta sitä oli jatkettu loppupäästä pellolle. Toukokuu, arkipäivä, kello alle puolenpäivän; minkähänlainen tungos täällä on sesongin aikaan?

Kävelin lähemmäs porttia, tilannetta arvioimaan. Ihmisvirta ei tyrehtynyt hetkeksikään: huutavia kiinalaisia, kiljuvia kakaralaumoja eli luokkaretkeläisiä, keskellä väylää jumittavia eläkeläisiä, hormonipäissään ihmisiin törmäileviä teinejä... Juu ei. Olen, kuten sanottu, käynyt tuolla ennenkin. Paikka on pieni ja intiimi, eikä siellä näe tai ainakaan koe mitään, jos koko ajan joku hönkäilee ihan iholla. Kävelin takaisin, puiden siimeksessä virtaavasta joesta sai aika hyviä kuvia - toisin kuin Monet´n rintakuvasta, joka oli erään äijälauman mielestä paras paikka nojailla ja syödä sipsejä. Otin siis heistä kaverikuvan taiteilijan kanssa. Haikeina käännyimme pois; olisihan se ollut melkeinpä pakollinen nähtävä, vaan ei hinnalla millä hyvänsä.

Avaruuskaupunki Vernonissa pysähdyimme hetkeksi, katselin vanhaa siltaa, joka ei yltänyt kuin joitain metrejä rannasta - pylväät menivät pidemmälle, vaan eivät nekään edes puoliväliin asti. Sillan alkupäässä jökötti outo linna, kuin yhteenpuristettu kasa torneja - ilman muureja. Sen nimi on osuvasti château des tourelles ja siellä pitää majaansa ranskan kanootti- ja kajakkiopisto - koska jossainhan sellaisenkin kai pitää olla. Etsin kuvakulmaa linnaan ja siltaan; ei ihan helppoa, koska paikallisilla linnuilla oli tilanne päällä. Kanadanhanhilla poikaset, valkoisilla hanhilla ei - ja siitäkös se suhina alkoi. Joutsenet rähisivät muuten vaan ja uuden sadon mustavarikset sekoittivat pakkaa minkä ehtivät. Kävi melkoinen krohina.

Seuraavaksi etsimme mahdollisimman ison marketin, potentiaalinen ehdokas löytyi aika läheltä. Tarjolla oli kaikkea, nyt myös niitä paljonpuhuttuja petanque-magnetteja - ja paljon muuta, mitä et edes tiennyt tarvitsevasi. Juomaosasto oli äkkiä nähty, Ranska ei ole mikään suuri olutmaa ja erikoisempia laatuja ei oikein marketista löydy - ne kai haetaan erikoiskaupoista tai suoraan tuottajalta. Muilla osastoilla iski valinnan vaikeus, vaihtoehtoja nimittäin oli. Esimerkiksi ihan tavallisia, vaaleita vehnäkeksejä noin sataa eri laatua - tai keittokinkkua, kymmenen eri valmistajaa ja jokaisella muutama erilainen. Tiedä näistä nyt sitten, hinnatkin niin samanlaiset ettei niistä voi päätellä mitään. Ihmeen nopeasti kuluu aika itselle outoja tuotteita tutkaillessa - ja tulle poimittua kärryyn kaikenlaista. Jossain juustohyllyn kohdalla kuulin, että duunin pihalla palaa rekka - ei henkilövahinkoja ja kohta jo sammutettu, paloasema kun on kirjaimellisesti viereisessä talossa. Erikoinen tapaus, ehkä kuulen huomenna lisää.

Kauppojen jälkeen kohti majoitusta. Välille osui yksi todella hieno paikka nimeltä La Roche-Guyon; jyrkkiä ja kapeita katuja, Seine, kalkkikiveen kaivettuja luolia joissa liiketiloja, nätti keskusta, hieno château ja mainio linnoitus sen yläpuolella. Paikka jäi kummittelemaan, eikä vähiten teatraalisen poistumisen takia. Navigaattori ohjasi ylös aivan älyttömän jyrkkää katua, oli vaihdettava kakkoselle ja lopulta ykköselle, että pääsi ylös asti. Näin on viimeksi käynyt Kotkanpesällä, eli ihan pienestä ei nyt puhuta. Le Köppis jaksoi urhoollisesti ylös asti, mutta sammui sitten stop-merkille, neljän tien risteykseen, kohtaan johon on joka suunnasta ylämäki eli ei oikein näkyvyyttä. Onneksi liikenne oli hiljaista, rajoitus kun on 80 ja moni ajaa kuin oman elämäänsä rallikuski. Yritin startata, moottori pyöri ja hörähteli, vaan ei herännyt. Mikä nyt eteen? Odotin minuutin ja yritin uudestaan, ei mitään. Kahden minuutin odotus ja uusi yritys, nyt vähän lupaili vaan ei. Viiden minuutin odotus, vaihde vapaalle ja käsiajarru päälle, valot ja ilmastointi pois, vähn kaasua koska ryyppyä ei ole - ja lähtihän se, lopulta, ensin hieman nikotellen mutta kuitenkin. Mikä lie tullut?

Pian saavuimme majapaikkaan. Tämä on vanha maatila ja vesimylly, nimeltään le moulin brûlee. Itse yövymme asuinkäyttöön muutetussa sivurakennuksessa, jossa on joskus pidetty jos ei eläimiä, niin ainakin heinää. Sisällä haisee miedosti navetalta, Krista ei tunnista aromia. Tilan ympäri virtaa pieni joki, se pyöritti aikoinaan myllyä mutta tyytyy nyt vain solisemaan. Vahtikoira haukkuu meidät, muuttuu sitten tuttavalliseksi haistettuaan kassimme ja näyttää kovasti siltä, ettei ole saanut ikinä ruokaa. On se. Isäntä istuu terassipöydän ääressä ilman paitaa, pöydällä on iso pahvilaatikko jonka sisällä läppäri on suojassa auringolta ja valolta. Ukko on ruskea kuin kahvinpapu ja hieman saman muotoinenkin.

Majoituksen alakerrassa on pieni olohuone, oudonmallinen keittiö ja liian iso kylpyhuone. Yläkertaan mennään kapeita portaita, siellä on kaksi huonetta ja viisi sänkyä. Keittiön ovesta pääsee takapihan terassille kuuntelemaan puron solinaa ja tuijottamaan koomisenvihreää ruohoa rinteessä.

Syön vähän jotain, vaan äskeinen linna alkaa kuiskailla. Vaimon kehotuksesta lähden ttutustumaan tarkemmin, ei sinne aja kuin 20 minuuttia - tai itse asiassa vartin, kun auto on matkatavaroiden verran kevyempi. Ralliautoilu onkin ihan mukavaa nyt, kun teho riittää pysymään menossa mukana. Katselen kaupunkia ja sen kujia, valo on parhaimmillaan ja filmiä palaa. Jokilaivat kyntävät Seineä, osa ui todella syvällä - vaan eipä ole vaaraa merenkäynnistä tai tuulesta. Bongaan kolmekin kohtaa, joista on mennyt silta yli - nyt ei mene yhdestäkään. Viimeisin silta ehti olla paikallaan vain joitain vuosia, ennenkuin se räjäytettiin sodassa. Terassilla hyväntuulinen joukko tilaa kolmatta olutta ja kohottaa lasia tervehdykseksi. Hyvä, että tulin; katsottavaa oli, eikä jäänyt vaivaamaan - vaan ei tästä kovin kiintoisaa tekstiä irronnut.

Takaisinpäin, muutaman näköalapaikan kautta. Valo tulee nyt todella alhaalta, se maalaa kaiken kultaiseksi ja saa varsinkin viljapellot hehkumaan. Varjot ovat pitkiä ja dramaattisia, ilmassa leijuu tämän matkan teematuoksu eli vastaleikattu heinä. Täkäläinen heinä on, Hollannista asti, ollut meikäläistä aromikkaampaa. Siinä tuoksuu vahvasti mausteisuus, kukkaisuus ja jopa hunajaisuus. Tekisi melkein mieli maistaa vähän. Tämän lisäksi maisema on jopa naurettavuuteen asti hyvän näköinen, ei sitä kuvaan saa vangittua - pitäisi kai maalata taulu.

Huomenna vaihdetaan maailmansota toisesta ensimmäiseen ja ajetaan Champagnen kautta Verduniin - ehkä paremmalla onnella, vaikka oli tämäkin hyvä päivä.

* * * * *

Perjantai, 26. Toukokuuta 2023, Verdun, Ranska

Tähän asti kummalisin majoitus jäi taa, kun kännyimme pois palaneen myllyn puistokujalta. Vahtikoiraa piti sitä ennen hieman käskyttää, se kun makasi taljana keskellä tietä. Puikkelehdimme pienten kylien labyrintin läpi, kohti maksullista moottoritietä ja Champagnen maakuntaa. Tie oli täälläpäin halvempi, koko kolmen tunnin matka maksoi noin kympin. Navigaatio järjesti Pariisin kehätiellä kivan pikku jäynän, ajatti nimittäin Charles-de-Gaullen lentokentän läpi - näin jo lähtöaulan ovet ja koneiden pyrstöjen rivistön, ennen kuin se löysi jonkun kieron reitin ulos. Nopeutta ei tosin tarvinnut pudottaa alle kahdeksankympin, eli kai tämä oli ihan normaali reitti.

Pian oltiin taas maaseudulla - Pariisi nimitäin loppuu kuin seinään. Ylä- ja alamäkiä riitti, samoin laajoja näkymiä ylängöltä viereisiin pikkukaupunkeihin. Moottoritieltä poistuttaessa meitä tervehti kyltti, joka totesi, että huomaatehan että ette ole enää moottoritiellä, ajakaa siis hiljempaa. Erikoista, mutta pitää muistaa että noin joka toisessa nopeusrajoituksessa on lisäkyltti "rappel" eli "muistutus" - ja että aika monien kärkikolmioiden alla lukee joko "väistäkää", "antakaa tietä" tai "teillä ei ole etuajo-oikeutta." Seuraavaksi tulee varmaan stop-merkkiin lisäkilpi "pysähtykää."

Pieni tie jatkui samanlaisena kuin ennenkin, heinä tuoksui, puut kukkivat ja pelot vaihtuivat välillä metsiksi. Olin juuri toteamassa, tai ehkä se oli Krista, että ei tämä kovin shamppanjaiselta näytä, kun tulimme puiden katveesta Marne-joen laakson yläreunaan. Joki kiemurteli kaukana alhaalla ja hiekanväriset kylät täplittivät kumpuilevaa maastoa, jonka jokaikinen neliösentti kasvoi viiniköynnöstä. Niin se maisema muuttuu.

Pari kiemuraista kylää ja linnoituksenomasita kirkkoa myöhemmin ylitimme joen, sen vesi oli vihreää kuin smaragdi. Jos en olisi nähnyt turkooseja alppijokia omin silmin, väittäisin tätä jonkinlaiseksi sirkustempuksi. Silta oli muuten kuvien perusteella täsmälleen samanlainen kuin mikä räjäytettiin eilisen linnakylässä, betoninen kaarisilta - sama suunnittelutoimisto, varmaankin.

Alkoi tulla vastaan shamppanjatiloja ja -taloja, enimmäkseen pieniä tekijöitä, mutta myös muutama melko mahtipontinen ja pompöösi. Kohta edessä oli koko teollisuuden keskus, Épernayn kaupunki. Ei kovin tyylikäs paikka, vaikka rahaa oli nähtävästi lapioitu kärrykaupalla - tai ehkä juuri siksi. Ajelimme Avenue de Champagnen päästä päähän ja takaisin, sen varrella kun on kaikkien isojen talojen pääkonttorit. Pysähtyä ei voinut eikä kävely kuumassa kiinnostanut - etsimme oivan kuvauspaikan joen toiselta puolelta ja nauhoitimme kirjeenvaihtajan raportin. Ehkä näitkin sen jo. Harmi tosiaan, että piti olla autolla; lasillinen olisi maistunut. Alun perin oli toki tarkoitus mennä kiertokäynnille yhden tehtaan luolastoon, mutta se olikin yllättäen remontissa - ja ainoa, jossa ei tarvitsisi kävellä ryhmän mukana. Ei me sellaiseen ruveta.

Takaisin isolle tielle ja kohti Verdunia, tuota ensimmäisen maailmansodan ehkä verisintä ja turhinta taistelupaikkaa. Muutamasta neliökilometristä tapeltiin yli yhdeksän kuukautta - eikä paikka edes ollut strategisesti kovin tärkeä. 700.000 ihmistä kuoli ja 495.000 loukkaantui - noin 2300 kaatunutta päivässä. Luita kuulemma löytyy vieläkin.

Itse kaupunki on pieni ja kovin epäkiinnostava, nätillä paikalla kuitenkin - ja taistelupaikat ne vasta viehättäviä olivatkin, loivasti kumpuilevaa ylänköä ja kukkivia puita. Ensimmäiseksi pysähdyimme Mémorial du Verdunin pihalle, siitä piti lähteä polku kokonaan tuhotun Fleury-devant-Douaumontin kylän raunioille. Otin laukkuni ja tormasin metsäpolkua eteenpäin ja alas. Löytyi samanlaisia pommikuoppia kuin mummolassa ja hienoa metsäluontoa ja yksi mukavihainen pikkukoira, vaan ei jälkeäkään kylästä - toki sen piti olla kokonaan tuhoutunut, mutta silti. Palasin ylämäkeen, kuumissani ja turhautuneena. Kaikkea sitä pitääkin ihmisen tehdä.

Että edes jotain näkisimme, ajoimme kohti Ossuary du Douaumontia eli luutaloa - ja siinä, alla puolen kilometrin päässä, oli tuhottu kylä. Opastaulut ja kaikki. Katujen paikalla kulkivat pienet polut, talon kohdalla oli kuoppa ja kiveen asennettu kyltti joka kertoi mitä missäkin oli ollut - leipomo, suutari, tinuri, maatalo, maatalo, maatalo, kirkko. Ei kiveä kiven päällä, vain alkuillan lämmin aurinko ja hiljainen tuuli. Aika pysäyttävä paikka - ja samanlaisia on lähistöllä ainakin kaksi muuta.

Ossyaryn rakennus on melkoisen fallinen, ensimmäinen ajatus oli että onko tuo Helsingin rautatieasema or are you just happy to see me? Kivitornin edessä avautui taas valkoisten ristien kenttä, tällä kertaa sota on eri mutta vaikutus edellen yhtä vahva. Luutalo oli tietenkin kiinni, ja tuskinpa siellä mitään reisiluuläjiä tai kallokasoja näkisi - toisin kuin Tsekkien Kutna Horassa pari vuotta sitten.

Kohti kaupunkia ja majoitusta. Tällä kertaa olemme kaupungin laitamilla, kolmikerroksisen townhousen kellarissa. Takapiha on onneksi vapaassa käytössä, sisällä kun ei ajatus oikein juokse - joka paikka on kuorrutettu "live love laugh" -henkisillä mietelauseilla, ranskaksi toki, ja saman estetiikan esineillä, kuten sisustukivillä ja kiviseinää imitoivilla tapeteilla, joista osa on väärin päin - varjot kivien yläpuolella. Ehkä paras kokonaisuus on vessan kaksi vierekkäistä kylttiä: salle des bains (kylpyhuone) ja Let´s have some fun! Ei kiitos. Kokonaisuuden kruunaa kotitekoinen suihkukoppi, puhelinkopin kokoinen ja niin itse tehty että naurattaa. Kohtahan sekin on kai kokeiltava.

Omistaja väittää ettei puhu englantia ja jatkaa sitten lähes täydellisellä Oxfordilla. Lämmitämme eineksiä, ne ovat edelleen parempia kuin meikäläinen ns. normaaliruoka. Kaksikin eri kissaa käy ovella kuikuilemassa, ei kutenkaan uskalla sisälle asti. Niille on jätetty ulos a-tikkaat, joiden ylätasolta voi hypätä muurin päälle ja siitä taas yläkertaan.

Huomenna on tarkoitus katsoa vielä muutama kuoppa metsässä ja jatkaa sitten Saksan puolelle Aacheniin - joko Belgian tai Luxemburgin ja Belgian kautta. On myös täydennettävä varastoja ja kytävä kaupassa, ne kun ovat täälläpäin sunnuntaisin kiinni - ja maanantaina on superhelluntai, silloin ei tehdä muuta kuin viedään jesulinukkea ristisaatossa kylän läpi ja ammutaan tykillä tasatunnein, tai vastaavaa, mitä nyt missäkin maakunnassa. Näihin kuviin.

* * * * *

Lauantai, 27. Toukokuuta 2023, Aachen, Saksa

Herääminen kellarissa ei ollut helppoa, etenkin kun takaoven eteen sai laskettua pimentävät metallikaihtimet. Havahduin kelloon, puin onneksi päälle ennen kuin avasin verhot; saman talouden teini hyppi takapihalla hyppynarua, nyrkkeilijöiden tyyliin. Tyypin häivyttyä käsipainoja kolisuttamaan otin hetken aikaa aurinkoa naurettavanvalkoisille jaloilleni, ne loistavat varmaan avaruuteen asti. Lienee aika siirtyä shortseihin, ilmakin lämpenee näin sisämaassa ja housuissa alkaa olla aromi - niitä ei voi pestäkään, eivät ehtisi kuivua.

Auto pakattuna hyökkäsimme kukkuloille, isoisoisän sotamuistoja katsastamaan. Kohteita riittäisi vaikka koko viikoksi, eli aikataulutus meni sikäli pieleen; toinen päivä olisi ollut tarpeen. Ensimmäisenä katselimme sekä kunnostettua että alkuperäistä juoksuhautaa, näky oli vaikuttava vaikkei jonkun ojan, leveänkin, näkeminen yleensä juuri sykäytä. Näkemättä jäi the trench of bayonets, juoksuhauta, johon, tarinan mukaan, sopivasti osuneen pommin heittämä maamassa hautasi pohjalla kyyhöttäneet sotilaat elävältä - pistimet vain jäivät näkyviin.

Seuraavaksi katselimme kirkkoa, josta jäi jäljelle vain osia päätyseinästä ja muutamia pylväskäytäviä. Sinne ei olisi kai saanut ajaa, mutta unohdin koko kielen ihan yllättäen. Outo tunnelma kävellä rakennuksen sisällä ja kuitenkin samaan aikaan ulkona, kuunnellen käen loputonta kukuntaa - jos uskomus pitää paikkansa, elän vielä parisataa vuotta. Varoistuskyltti, jonka osasin äkkinäisesti sittenkin lukea, varoitti menemästä lähelle, ettei kirkko sorru päälle, kun sellaista ei kukaan usko ja korvauksia on vaikea saada. Ruoho sieltä oli kyllä leikattu eilettäin.

Muutaman metsäisen erikoiskokeen jälkeen viimeiset ostokset Ranskan puolella. Tavalliset kaupat sulkevat yhdeltä, mutta tielle osuivat vierekkäiset Aldi ja Lidl - niitä eivät perinteet velvoita. Aldin valikoima oi hieman ohut, mutta kyllä sieltäkin sai tarvittavia ruokatarpeita ja olutta - kananmunia vaan ei löytynyt. Poimimme tietämättämme mukaan samoja voitaikinasuklaakierteitä, niitä oli nyt typerästi kahdessa eri pussissa. Asiakkaita ei ollut lisäksemme kuin yksi, sen permanentti näytti harmaalta karvahatulta ja kajalia oli vedetty sentin siveltimellä. Huomiseen, se huikkasi kassalle. Yritäpä vain, tokaisi madame kassa viiksiensä takaa - me ollaan huomenna kiinni.

Munien perässä Lidliin, siellä näytti ja tuoksui täsmälleen samalta kuin meidänkin liidelissä. Moni tuotekin oli täsmälleen sama, mutta hieman eri niminen - Perlenbacher vaihtui Perlemburgiksi. Ostoskoreja taas ei ollut, enkä tiennyt tai tajunnut ottaa kärryä; keräilin siis kamoja omaan kassiin - niin näytti moni muukin tekevän. Kassa halusi nähdä että kassi on varmasti tyhjä, roikotin sitä pikkusormella pohja ylöspäin. Tokihan lastaan hihnan täyteen erikoisolutta ja pöllin sitten jonkun euron juuston, niin päin se kannattaa hoitaa.

Belgia alkoi yllättäen, kuten tapana on - kyltti vain ja se siitä. Tie vaihtui moottoritieksi, jolla oli koko ajan suuria mäkiä. Ajaminen kävi kuitenkin taas puuduttamaan, silmät meinasivat mennä väkisin kiinni. Pysähdyttyämme kolmannelle lepopaikalle, jolla piti olla vessa mutta oli bajamaja ilman paperia, vaihdoimme pienemmälle tielle. Samalla sain tietää, että ranskan päästötarra on vihdoin saapunut postitse Helsinkiin ja että Roueniin unohdettu hattu on myös matkalla. Parempi myöhään, luulisin.

Vaihtaminen pienempään kannatti; osuimme jonkinlaiseen vuoristonkaltaiseen asiaan, luultavasti Ardenneihin. Oli mäkeä, jyrkkää rinnettä, havumetsää, kiemuraista tietä, paljaita kallioita, kirkasvetisiä vuoripuroja, lehmälaumoja liian vihreillä niityillä - kaikkea, paitsi korkeutta ja vuoria. Yhteen kylään oli jopa merkattu korkeus merenpinnasta: hulppeat kolmesataa metriä. Kerrassaan viehättävää seutua, yhtä kaikki. Kiemuraisilla teillä viihtyivät motoristitkin, niitä suhahteli ohi kuin herhiläisiä. Oikeitakin herhiläisiä suhahtelee, kaikenmaailman pörriäisiä on liikkeellä enemmän kuin vuosiin ja ne ovat isoja. Tuulilasia ei tahdo saada puhtaaksi, pitäisi kai antaa liota - vaan aurinko kuivaa heti.

Minivuoriston jälkeen tie nousi seuraamaan harjun selkää, näkymät molemmille puolille alas laaksoihin olivat varsin kuvaukselliset. Taas tuoksui heinä, mutta myös lanta, sonta ja lopulta pelkkä paska. Liekö sattunut joku kansallinen levittelypäivä, mutta maaseudun tuoksua leijui ilmoilla enemmän kuin tähän asti yhteensä.

Harjun ja hajun jälkeen lähestyimme Spa-Francochampsin formularataa, ravintoloiden ja majoitusliikkeiden nimistä sen huomasi. Paikalliset myös ajoivat agressiivisemmin, nopeusrajoitukset eivät heitä koskeneet ja ohi oli päästävä. Ainoa asia, mitä - melkein - kaikki kunnioittivat, oli 30 km/h hidastustöyssy. Niistä on pakko ajaa hiljaa, tai jotain hajoaa. Pysähdyin kiinni olevan 24/7 Formula-frityyrin pihaan ostamaan limua automaatista, se ei toiminut mutta kuulin sentään kilvanajon ääniä jostain ei-kovin-kaukaa. Kilvoittelua oli muutenin ilmoilla; luulimme hetken, että jouduimme vahingossa keskelle pyöräilykilpailuja - niin paljon spandex-sukkuloita suhahteli vastaan sekä keula että perä edellä, että homma kävi jo vaarallisen puolella. Tie kun oli kapea eikä pientareita ollut, oli kiva todeta, että nyt edessä on kaksi pyörää rinnakkain, vastaan tulee toiset kaksi - ja auto. Ei ollut kuitenkaan mitään kisoja, ihan vaan viikonlopun viihdeajelua - tuollakin ukolla sisäkumi paistaa ja kaljamaha heiluu, mutta niin se vaan painaa mäkeä ylös neljääkymppiä.

Muutama ylä- ja alamäki moottoritiellä ennen Aachenia. Halusinko ehkä käydä vielä kaupassa Belgian puolella, kysyi Krista - olimme kuitenkin jo livahtaneet Saksaan. Mistäkö sen tiesi? Kadunnimet päättyivät straße ja liikennevaloihin oli ilmestynyt keltainen - Belgiasta etelään ne vaihtuvat suoraan punaisesta vihreäksi. Etsimme Lindt:in tehtaanmyymälän, vielä oli tunti aikaa lastata kärryt erikoisella, halvalla tai erikoisen halvalla laatusuklaalla. Kadun toisen puolen keksimyymälän emme ehtineet, vaan eiköhän näilläkin pärjää - jos vain kestävät syömättä ja sulamatta kotiin asti.

Hotelli löytyi keskustasta tavallaan helposti, mutta todellisuudessa vaikeasti. Google mapsilla on huono tapa ilmoittaa "olet perillä" ja poistaa kohde samalla kartalta sekä kääntää näkymää 180 astetta. Varsin sekavaa, jos ei ole ihan varma mihin on menossa - kuten nytkin, hädin tuskin yhden auton mentävästä porttikongista numeron 11 kohdalla, vaikka hotelli itse on vitosessa. No, toisella kierroksella oikea kolo löytyi. Talojen numerointi saksalaisissa kaupungeissa on muuten kokonaan toinen juttu: numerot alkavat ykkösestä, juoksevat kadun loppuun asti ja tulevat sitten toista puolta takaisin. Toimii pienissä kylissä jotenkin, mutta kilometrien pituisilla kaduilla hieman tahmeasti. Entä mistä päästä ne alkavat? Ei sitä voi tietää. Entä, jos joku iso talo puretaan ja tilalle tehdään kaksi pienempää? Muuttavatko kaikki numeroitaan? No eivät - tai jos muuttavat, niin tämä on VANHA 63, nykyinen 158...

Tavarat kannettuna ja autokylmälaukku verkkovirtaan kytkettynä nautimme valmissalaattia sormiruokailuna - niissä kun ei tullut välineitä mukana. Yritin alkuun kauhoa patonginpalalla mutta totesin hankalaksi, vaihtoehtona voiveitsi jota Krista on käyttänyt kenkälusikan korvikkeena. Voihan sen toki pestä, ei siinä.

Tässä kohdassa olin valinnan edessä: kirjalliset hommat vai hieno iltavalo kaupungilla? Kaupunki kutsui, mutta tiesin jo lähtiessä palaavani liian myöhään - ja huomenna olisi muutenkin liikaa aikaa. Jäin siis tuijottamaan ruutua. Ehkä on parempi, ettei yritä kokea liikaa yhtenä päivänä, sellainen alkaa rasittaa aika äkkiä. Ja toisaalta: mikä näitäkin juttuja pakottaa kirjoittamaan, palkkana kolmisen tykkäystä somessa? Vanhoja matkailuja on toki kivempi muistella jälkeenpäin, kun on vähän parempaa tietoa kuin pelkkä muistinvarainen - alkaa mennä jo maat ja kaupungit sekaisin, nimittäin.

Huomenna Wuppertaliin; siellä on ainakin erikoinen, joen päällä riippuva raitiovaunu. Matkalla saatamme tutustua hyvin suureen (suurimpaan?) ruskohiilikaivokseen ja käydä kolmen valtion rajalla - Belgia ja Hollanti kun ovat molemmat aivan tuossa nurkalla. Niitä ennen kuitenkin itse Aachen, on täälläkin nähtävää - jos ei muuta, niin katedraali ainakin.

* * * * *

Sunnuntai, 28. Toukokuuta 2023, Wuppertal, Saksa

Sähköinen kylmälaukku hurisi kotoisasti nurkassa koko yön, mutta sisältö ei ollut aamulla juuri huoneilmaa viilempää - kyllähän meillä oli ikkuna auki, mutta silti. Hieman riskilläkin söimme mitä irti saimme, mm. jänisterriiniä briossin päällä ja hienostosuklaata - erikseen, toki. Alakerran limuautomaatti ei tominut kortilla vaikka niin lupasi ja kolikoita pitää säästää ostoskärryihin, ateria jäi siis hieman kuivan puolelle.

Ajelimme muutaman korttelin keskustaan, auto sai jäädä kalliiseen parkkiin. Kyseinen luola kun ei ollut tuttu, en tiennyt minne kannattaa jättää että on uloskäynnin lähellä - ja että hissikin löytyy. Nähdessän portaat Krista sai jonkinlaisen eksistentialistisen kriisin tai paniikkikohtauksen ja päätti mennä autoon murjottamaan. Pakotin sen kiipeämään yhden kerroksen ylöspäin ja ulkoilmaan, mutta pidemmälle se ei suotunut. Hääti minut kaupungille puoliväkisin, että mene nyt katsomaan. Ja koska aikuisen sanaan kuuluu voida luottaa, etenkin jos on jo monta kertaa kysynyt, minähän menin. Yleiskuva Aachenista on hieman suttuinen, mutta vehreä ja viihtyisä. Tähän asti ajetut keskusta iso kadut ovat poikkeuksetta isojen puiden varjostamia ja viileitä ja niiden mutkat soljuvat kuin suunniteltuina - toisin kuin Ranskassa, jossa pitää välillä mahtua mahdottomista rakosista tai kääntyä melkeinpä itsensä ympäri. Aachenin kadut eivät kuitenkaan olleet vastalakaistut, eikä ruohoa ollut ajettu oikein mistään. Ja nyt vanhassa keskustassa pisti silmään pummien, krustipunkkareiden ja kerjäävien nistien suuri määrä - ihan kuin Berliinin huonoilla (eli hyvillä) alueilla tai Hampurissa. Näin pienessä ja pikkusievässä paikassa moinen touhu erottuu jotenkin erityisen hyvin.

Saavuin torille, kun raatihuoneen kellopeli aloitti soiton - se plinkutti niin, etten kuullut halusiko pummi kaljaa vai rahaa - kumpaakaan ei saanut. Siitä muistin kuitenkin miten kävi viimeksi kaupoilla täälläpäin ja kävin nostamassa käteistä, tai ainakin yrittämässä; kortti kelpasi, pin oli oikein, summa kysyttiin ja ruksuttelu alkoi - mutta rahaa ei saanut. Pyh.

Kävelin torilta kirkolle, se oli oikein kaiserstuhl eli keisarien virkaanvihkimyspaikka. Matka ei ollut pitkä, mutta ehdin nähdä noitien lettubaarin, sätkynukkesuihkulähteen ja aika paljon puluja. Katedraali se vasta erikoinen olikin. Ensin kirkontorni, sitten noin puolikas kirkko, sitten kapea kuja - ja sitten katedraali, kahdella eri tornilla ja niitä yhdistävällä sillalla. Ihan kuin joku olisi päättänyt, että tähän se nyt tulee ja pudottanut koko komeuden nosturista että poks. Löytyi paljon jänniä kuvakulmia ja odotin jo sisälle pääsyä - mutta silloin alkoi senvaltakunnan kellonsoitto ja moikina, että pään sisälläkin kaikui ja humisi. Samalla käännyin kulman ympäri, haistoin suitsukkeen makean savun ja näin tuhatpäisen väkijoukon. Niin tosiaan, se superhelluntai. En taidakaan mennä.

Vaimo löytyi torilta puun alta istumasta, mekossaan kiipeili karkkimadon värinen pinkki ja vaaleansininen toukka - ja puusta putoili pieniä punaisia kukkia. Katselimme, kun pummi kävi syömässä ravintolan pöytään jääneet tähteet ja kuuntelimme vielä yhden kierroksen kaupungintalon kelloja - sitten kävelimme Uranus-nimisen kultasepänliikkeen ohi takaisin autolle. Hurjan kallis parkki maksoi yhteensä vitosen ja yhden hermoromahduksen.

Lisää nähtävyyksiä oli nähtävä, joten kohti kolmen maan rajaa ja samalla Alankomaiden korkeinta kohtaa. Tie kiemurteli mäkeä ylös metsän siimeksessä, pyörilijöitä oli riesaksi asti ja vastaantulevat autot eivät väistäneet senttiäkään. Mäen päällä ohitimme kolme täyttä parkkipaikkaa, kaksi ravintolaa, kahvilan, näkötornin, minigolfin ja varmaan jossain oli poniajeluakin. Hirveä tungos ihmisiä ja autoja - ja mitä täällä nyt oli nähtävänä? Joku kivi, jossa lukee, että tässäpä nyt ollaan. Mokoman takia en kyllä maksa parkista. Tahdoin kuitenkin kuvan näkötornista ja ajoin alueelle. Tilaa olisi ollut, mutta joku jurpo avobemarissaan oli pysäköinyt poikittain ja vei viiden auton tilan. Tuollaista käytöstä ei hippi sulata: kävin viemässä sen pyyhkijän alle vähänsyödyn purukumin. Ai että kun se auringossa kuivuu ja ensi viikolla tulee tarve käyttää...

Kolmesta maasta on se hyöty, että pyhäpäivät osuvat usein eri kohdille - nytkin saatoimme ajaa viisi minuuttia Hollannin puolelle ja kas, kaupat olivatkin de Obelisk:in keskuksessa auki. Yritin muistella kovasti, etten ottaisi samoja oluita kuin mitä alkumatkasta - ainakin Weiss ass oli uusi tapaus, samoin Karlsquell. Muista asioista mainittakoon ainakin vissy, jossa piti olla ihan aavistus sitruunaa - ja makua oli enemmän kuin spritessä - sekä vain jerseylehmistä lypsetty maito. Jälkimmäinen tosin sai jäädä kauppaan, samoin kuin alkoholiton gin. Kortti ei käynyt, mutta onneksi otin tullessani käteistä aulan automaatista - ja jätin menemättä kassalle, jolle kelpasivat vain kortit, vaikkei sille ollut yhtään jonoa ja toiselle pitkä.

Kauppahommien jälkeen pieni siirtymä kohti lievästi karnevalisoitua ympäristökatastrofia, nimittäin Hambachin avolouhosta. Tämä massiivinen operaatio tuottaa hiilistä kehnointa eli ruskohiiltä, käytännössä kivettynyttä turvetta, jolla on kaikki parhaat ominaisuudet; se sisältää vähiten hiiltä per tonni, palaa matalammalla lämmöllä kuin muut hiilet, on maasta tullessaan märkää ja sisältää kaikenlaisia kivoja raskasmetalleja, jotka jäävät jäljelle tuhkaan. Kaivoksen tieltä kaadettiin muinainen metsä - ja metsää ei Saksassa ole ainakaan liikaa. Kaivannon ala on nykyään noin 40 neliökilometriä ja se ulottuu maanpinnalta 500:n metrin syvyyteen - 299 metriä merenpinnan alapuolelle. Kaivosta oltiin laajentamassa ja loppuakin metsää kaatamassa, mutta massiiviset protestit pysäyttivät etenemisen. Yhä vieläkin jotkut hipit roikkuvat puissa, ettei niitä kaadettaisi - kaivoksesta on määrä tulla jopa 80 neliökilometrin kokoinen, vaan saapa nähdä - Ukrainan tilanne ja kaasuhanojen sulkeutuminen sekoitti jo valmiiksi sekavaa pakkaa. Tähän mennessä kaivos on nielaissut ainakin yhden moottoritien ja useampia pieniä kyliä.

Käännyin vahingossa väärästä risteyksestä, yhtä liian aikaisin; päädyimme epäviralliselle näköalapaikalle ilman mukavuuksia. Massiiviset, kerrostalon kokoiset koneet jyrsivät maisemaa apokalyptisen hiekkaerämaan keskellä. Mittakaava hämää, operaatio näyttää aika pieneltäkin vertailukohtien puuttuessa - kunnes huomaa tulitikuaskin kokoisen kauhakuormaajan tuolla jossain. Ninjailin itseni ja kameralaukkuni vallin päälle, sieltä sai pitkällä putkella aika hyvää materiaalia.

Käännyin vielä lähtiessä väärään suuntaan, navi kun ei taas tiennyt miten päin olla. Satuimme vahingossa puoliksi hylättyyn kylään; osa taloista oli vaneroitu umpeen, osa purettu tai romahtamispisteessä - ja ehkä kymmenessä prosentissa asuttiin vielä. Aavemainen paikka, yhtä aikaa olemassa ja ei. Tunnistin äskeiseltä paikalta kuvaamani kirkon tornin, sen siluetti näkyi hienosti kaivosmasiinan takaa - komea punatiilinen rakennus, lasimaalaus-ikkunat vanerilla peitetty. Maajussi ajoi ohi harrasteautollaan, hienosti laitetulla Volkswagen Karman-Ghialla - luulin jo, että nyt se tuli hippejä häätämään, mutta tyyppi vain hymyili ja vilkutti.

Muutaman kilometrin päästä löytyi se oikea näköalapaikka, tai kuten navigaattori (vai oliko Krista) lausui oh-shit-punkt. Aussightpunkt oli kai haussa. Täältä oli ehkä hieman parempi näkymä, mutta maiseman lohduttomuutta korosti hieman liikaakin koko homman karnevalisointi; kaksi ravintolaa, kaljaterassi, minigolf, maastobiljardi tai joku sellainen - ja aivan kuilun reunalla mahdollisimman värikäs lasten leikkipaikka. Siitä olisi saanut hienoa kontrastia kuviin, mutta tuollaisiin paikkoihin, tyhjiinkään, ei parane mennä sojottamaan pitkällä putkella.

Matkalla wuppertaliin ei tapahtunut oikein mitään, paitsi että pysähdyin kokemaan tahattoman virkistyksen: moottoritien levähdyspaikan vessanpönttö oli ruostumatonta terästä ja "hieman viileä" - ja automaattinen huuhtelu heitti kylmää vettä ties minne heti jos asentoa vähän korjasi. Kivaa kuin saatana.

Kämppä löytyi heti toisella ohiajolla, kiitos talonnumeroiden, joista oli jo puhe aiemmin. Koko kaupunki on rakentunut nimensä mukaisesti Wupper-joen laaksoon ja on siis yhtä mäkeä minne menetkin. Emäntä ja sen teini-ikäinen tytär, jotka eivät puhu englantia yhtään, paitsi mitä nyt melkein täydellisesti, opastivat parkkipaikalle; tuosta ylös ja pinkin sydämen kohdalle. Mäki oli niin jyrkkä, että piti veivata ykkönen silmään - matkalaukun kanssa alastulo olisi hauskaa. Kämpässä on keittiön ja olohuoneen lisäksi iso kylppäri ja kaksi makuuhuonetta ja seinillä kehyksiä Ikeasta, osa ilman mitään kuvaa. Olemme toisessa kerroksessa, porraskäytävässä kaksi puettua mallinukkea säikäyttää joka kerta. Valoissa on joku älytoiminto, ne saa syttymään neljälle eri voimakkuudelle ja muutamalle eri sävylle - jos vain muistaa mistä napista painaa, niissä kun ei lue mitään. Jopa sohvan alla on valo, pölykoiria varten varmaan. Entä miten täältä pääsee pois, kyselin. Bussi menee ikkunan alta, kuului vastaus - itse juuri samaa katua ajaneena epäilin vahvasti, ettei tuosta mikään bussi mahdu eikä taivu. Luuloni osoittautui vääräksi noin viiden minuutin sisään - ja dösä oli tosiaankin täysimittainen eikä mikään pikkubussi, akseliväli ehkä hieman lyhyempi että kääntösäde jäi kivan pieneksi.

Kämpän haltuunoton jälkeen nautin miedosti epäilyttävän mikroaterian jonka kylmäketju oli taatusti katkennut ja pakenin sitten mäkeä alas ja kaupungille. Tarkoitus oli kävellä vain pari korttelia, mutta alaspäin meno olikin yllättävän helppoa. Bongasin muutamia hienoja katutaiteita ja paljon kivoja näkymiä; aurinko oli parhaassa asemassa, samassa josta eilen kipuilin. Keskustassa näin muutaman eri kirkon, raatihuoneen, epäilyttäviä hahmoja sisältävän suihkulähteen, suljetut markkinat, todella kuppaisen astronomisen kellon mallia tee-se-itse-80-luvulla, muhkuraisella ja kourumaisella asfaltilla päällystetyn kävelykeskustan (ehkä se oli kesken) ja lopulta sen mitä tulin katsomaan: Wuppertaler Schwebebahnin eli yläpuolisista raiteista roikkuvan, yksikiskoisen junan. Kummallinen laitos, täysin toisesta ajasta ja vielä ripustettuna matalana virtaavan Wupper-joen päälle.

Keskusta näyttää saksalaisittain modernilta eli 80-luvulla remontuidulta - samalla poistui kaikki paikallisuus ja suurin osa viihtyisyyydestä, mutta takatuka toimii näissä kulisseissa yhtä hyvin kuin silloin joskus. Meno oli jotenkin villiä ja jäsentymättömän sekoilevaa; oli sunnuntai, mutta maanantaina pyhä, eli kerran vielä pojat ja it's crazy, it's party. Kaikille se ei näköjään sovi - ja täälläkin tuntuu olevan ylimääräinen annos nistejä ja pummeja normaaliin nähden. Lisämausteena vielä Turkin vaalien toinen kierros, jonka vanha diktaattori näytti voittavan - autot ajelivat ympyrää liput ikkunoista hulmuten ja torvet soiden. Saksan meriittejä jääkendon skoda-cupissa ei tuntunut huomioivan kukaan.

Palasin kaupungilta ja nautin pienet annokset hollantilaisia klassikoita; Huzaren slaatje'a sekä rundvleessaladea, jotka osoittautuivat nimistään huolimatta olemaan melkeinpä samaa kamaa - lihaa, perunaa ja suolakurkkua hienoksi hakattuna, päälle majoneesikuorrutus ja sekaan ehkä herneitä ja porkkananpaloja. Ja päälle viipaloitu, kypsäksi keitetty kananmuna. Ja koska olemme tässä toisenkin yön, muutama ylimääräinen olut. Yleisö kuohahtaa.

Kuvat muuten jatkuvat arvatenkin toisessa osassa, se ilmestynee kohta.

* * * * *

Maanantai, 29. Toukokuuta 2023, Wuppertal, Saksa

Nukuimme pitkään ja söimme aamiaista huolella, ei ollut kiire minnekään - eilisellä kävelyllä tuli nähtyä melkeinpä kaikki tarpeellinen. Tämä päivä olisi pitänyt siirtää Verduniin, mutta helppohan se on jälkeenpäin sanoa. No, otimme lomailun kannalta. Emäntä lupasi pestä pyykkiä ilmaiseksi, tilasimme oitis koneellisen - huomenna mennään kyllä tekemään täsmäisku Primarkkiin, mutta jos sieltä ei löydy, loppuvat vaatteet kesken. Näin ei tule tapahtumaan, mutta silti.

Iltapäivällä pelkkä oleskelu alkoi käydä tylsäksi, kaivoin auton esiin ja lähdin katsomaan schwebebahnia vielä kerran. Wuppertalin keskusta on ohut mutta pitkä, seurasin kiskoja etelään useita kilometrejä. Rata vaihtoi suuntaa joen päältä kadun päälle, sen alla ajaminen oli kuin käärmeen luurangon sisällä kruisailisi - kannatintolpat kuin kylkiluut. Ei mitään halpaa infraa rakentaa, luulisin. Kaupunki itse ei tarjonnut suuia yllätyksiä ja oli muutenkin kovin tyypillisen saksalainen - paitsi että keskustamainen alue vaan jatkui ja jatkui. Kännyin pois valtaväylältä ja jouduin oitis kiellettyjen ajosuuntien ja yksisuuntaisten labyrinttiin, pahempaan kuin Tallinnan Kalamaja - oli pakko kaivaa navigaattori avuksi.

Käännyin etelään ja nousin korkeammalle, yliopiston alueelle. Oletin näkymiä alas kaupunkiin, vaan kovin vähissä olivat. Kampuksen rakennuksissa oli omaleimainen tyyli ja valo osui niihin kivasti, otin pari fotoa. Jostain materialisoitui välittömästi stevari, joka tivasi saksaksi jotain, tiukkaan sävyyn. En ymmärtänyt ja sanoin niin, englanniksi toki. Ukko kävi jo kuumana, osoitteli kameraa ja uhkaili polizeilla. Toistin hitaamin, että en ymmärrä. Jostain löytyi nuorempi vartija, se puhui kieliä ja totesi, että yliopistoa ei saa kuvata ja kannattaisi totella. Toisin vielä hitaammin, etten ymmärrä mitä tämä ukko haluaa. Vihdoin asia kirkastui heille molemmille ja sävy muuttui järkevämmäksi. Ei tullut mieleenkään, ettei saisi kuvata - laittaisivat kyltin, jos niin tosiaan on. Eikä täällä myöskään missään sanota, että tämä on yliopisto - nääkeehän sen rakennuksista, mutta yhtä hyvin paikka voisi olla vaikka sairaala tai konferenssikeskus. Näitä näkökohtia en tuonut esille, silä olen mielummin vapaa menemään kuin oikessa. Toivottelimme päivänjatkot, nuorempi selitti kai vanhemmalle jotain asiakkaan kohtaamisesta.

Ajoin tällä kertaa itään päin, katsomaan kaupungin toista keskustaa eli Barmenia. Paikallinen panimo kiinnosti, mutta se oli helluntain takia säpissä. Tämäkään keskusta ei suuremmin hurmannut, samaa 80-lukuista modernismia ja tylsähköä betonia - liian kilttiä ollakseen kiinnostavaa tai särmikästä, mutta silti vieraannuttavaa. Äkkiä, isolla kokoojakadulla, tunsin tuoksun josta ei voi erehtyä: Trabant, ja vielä avomallinen, perässään tuttu sininen savupilvi. Vielä joku jaksaa harrastaa; 90-luvulla niitä oli itäpuolella pellot täynnä - eikä maksanut oikein mitään, kunhan veit pois. Niin se nostalgia toimii, nykyäänhän niistä saa jo monta euroa.

Häivähdys silmäkulmassa, u-käännös ja takaisin: löysin esiintymän huippuluokan katutaidetta. Muutama jännä kuvakulmakin tarjoutui, mutta valo tuli hankalasti; puolet kuvasta paahteessa ja toinen varjossa. Teos oli myös todella laaja, useamman talon monilla eri seinillä. Äkkiähän tuollaiset korjaa kuvankäsittelyllä, mutta nyt ei ole mitään välinettä käsillä. Tämäkin läppärinkaltainen asia, jolla kirjoitan, on itse asiassa vanhan tabletin ja bluetooth-näppäimistön yhdistelmä, eikä edes kovin hyvä sellainen; kirjaimia jää usein välistä ja joskus ne menevät väärään järjestykseen. Ansaitsen parempaa, ensi kesänä en enää tappele tämän kanssa.

Poutainen päivä, ei liian kuuma mutta lämmin. Turkkilaisista ravintoloista kantautui mainio grillaamisen tuoksu, muuta paikat paitsi ne ja pikkukioskit olivat kiinni. Ajelin pidempää reittiä kämpille, vaatteet olivat tulleet ja kuivuivat, omelettia väsäiltiin paistokuntoon. Katsoin muutamia videoita tubesta, mutta homma ei oikein lähtenyt lentoon; jostain syystä kotona ollessa olen pohjattoman kiinnostunut siitä, saako korjausukkeli 20 vuotta ulkona seisseen ja 100 vuotta vanhan puskutraktorin käyntiin ja liikkeelle, vaan nyt en voisi välittää paljoakaan vähempää. Sitten kirjoitin tämän, kohta lataan kuvat - ehkä niissä on jotain vähän kiintoisampaa.

Huomenna siis Primark, jonka jälkeen getränkemarkt (vaatekauppa ja juomakauppa, jos ette tienneet) - ja sitten kolmisen tuntia posotusta Lüneburgiin asti. Ehkä matkalta löytyy jotain jännää, usein niin käy. Ja onhan aina Lyypekin Ikea (oikeasti se ei ole Lyypekissä eikä Ikea, mutta usein tulee pysähdyttyä.) Lomahan loppuu kohta, mutta ihan vielä ei tunnu siltä. Vielä ei siis ole aika mennä kokemaan kaikkea mahdollista pakonomaisesti.

* * * * *

Tiistai, 30. Toukokuuta 2023, Lüneburg, Saksa

Aamiaiseksi tähteitä, sitten hain auton alas kadulle ja kävin sitä täyttämään. Jouduin jättämään vähän huonoon paikkaan, ohi pääsi kyllä mutta periaatteessa juuri siihen ei olisi saanut pysähtyä. Muutaman laukun ja vaimon lataamiseen meni alle viisi minuuttia, mutta sinä aikana toimintaani ehtivät käydä paheksumassa ainakin bussi, ambulanssi, pari tavallista autoa, poliisi ja huomautteleva vanha kähmy. Eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain.

Seuraavana Primark ja vuoden vaateostot kerralla - tai no melkein, istuvia housuja en ole sieltä vielä löytänyt. Kassi täyttyi ja tili tyhjeni, mutta niin käy markkinoilla eikä itku kuulemma auta. Poistuessamme parkkihallista, alkoi ikävänkuuloinen hälytys rälähdellä kaikuisassa betonikuutiossa; ilmassa liikaa pakokaasua ja liian vähän happea, moottori seis ja ulos. Hankala toki toteuttaa molempia yhtä aikaa.

Wuppertalin laitamilla katsastimme vielä ns. Rapunzelin tornin, sen rakennutti arvatenkin joku eksentrikko. Korkean tiilitornin nokassa nököttää pieni mökki, jossa oleskelijalla saattaisi olla hyvät edellytykset höperehtymiseen. Hienon näköinen paikka kyllä, näkymä ylhäältä varmaan mitä parhain ja ympärillä komeaa lehtimetsää.

Sitten etsin lähimmän getränkemarktin eli juomakaupan; tämä yksilö oli sisältä sopivan rähjäinen, isäntä vaihtoi renkaita autoon ja kompressori huusi samassa tilassa. Valikoima ei ollut kovin jännä, mukaan tarttui vain muutama uusi tuttavuus. Kassahenkilö ei suostunut myymään yhtä putelia, olin kuulemma ottanut sen väärästä korista - siinä kun olivat valmiiksi varatut tuotteet odottamassa noitia. Hmm. Ihan samanlainen kori kuin kaikki muutkin, ilman mitään merkintöjä. Saksani ei ole riittävän hyvä, miten olisin voinut lausua pari valittua.

Seuraava juomakauppa palveli onneksi kivemmin ja valikoimaakin oli. Sitten täytin renkaisiin lisää ilmaa kolmannen huoltoaseman maksullisesta koneesta, eurolla sai touhuta 10 minuuttia. Kahdelta aiemmalta asemalta ei saanut ilmaa ollenkaan eli tyhjän pyytämättä. Käytin ylimääräiset minuutit imurointiin kun sellainenkin mahdollisuus oli, jalkatilassa riitti kuivunutta Sommen mutaa ja Juno Beachin hiekkaa yhä vieläkin.

Kolme ja puoli tuntia Lüneburgiin, siispä moottoritielle energiajuoma auki ja vakionopeus päälle. Ajaminen maistui kerrankin, ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Pysähdyimme kerran syömään roskaruokaa, mutta siinäpä se - muuten yhtä soittoa ja jalka suorana. Nopeus oli periaatteessa vapaa, mutta käytännössä ei voinut ajaa juuri 140 km/h lujempaa; aina oli joku hitaampi edessä ja joutui jarruttamaan. Eikä tällä lastilla mitään ennätyksiä rikottaisi muutenkaan - vauhti kyllä pysyi ja ajokäytöskin oli vielä hyvin hallittavaa, mutta kiihdyttäminen takaisin kunnon nopeuteen kesti yllättävän kauan. Etenkin, jos sattui kohdalle lievä ylämäki - ja usein tuntui sattuvan.

Muutamaa ruuhkanpoikasta lukuunottamatta matkasta ei jäänyt juuri kerrottavaa; nauroimme oudolle paikannimille ja huudatimme punkkia tarpeettoman lujaa. Lüneburgiin päästyä ensin kauppaan, sitten hotellille, pikapäivällinen ja kaupunkia katsomaan.

Tämä on vanha hansakaupunki, taloista sen näkee - ja melkein joka kyltissä muistetaan mainita. Merelle on kyllä melkoisesti matkaa, mutta meneehän tästä joki. Kujat olivat edelleen kapeita, vesi tyyntä ja heijastavaa ja kuu melkein täysi; kiertelin vanhaa keskustaa jonkun aikaa illankähmyssä ja totesin sen edelleen nätiksi - pari vuotta sitten tuli käytyä, eikä palaaminen haittaa yhtään. Kujalla tuli vastaan kaljaporukka, sekin kujalla. Yksi ulkoista tivaamaan ensin saksaksi ja sitten englanniksi, että otinko hänestä juuri kuvan. Not everything is about you, baby, vastasin ja sen kaverit nauroivat. Analog, analog, hoki yksi heistä ja osoitteli Yashicaani. Kyllä kyllä.

Kerrottakoon vielä tarina kirkosta. Sen torni on vinossa, niin paljon että äkkinäisempikin huomaa. Itseensä pettynyt rakennusmestari päätti päättää päivänsä hyppäämällä sieltä, mutta tuli valinneeksi väärän sivun; ei pudonnut, vaan liukui alas vinoa seinää pitkin, melkeinpä tappavaa tahtia toki - mutta suoraan lantakuormaan, jonka pehmeys pelasti. Liekö totta, tiedä näistä. Huomenna Tanskan puolelle, Mønin saarelle. Hampurin kehätie odottaa.

* * * * *

Keskiviikko, 31. Toukokuuta, Borre, Møn, Tanska

Auto käynnistyi aamulla kiltisti ja kitinöittä - tämä on myöhemmin tärkeää. Kiertelimme hetken etsimässä toria ja Lunabrunnenia, jonka veistokselliset hahmot suihkuttavat vettä jännistä paikoista. Sinne ei saanut enää ajaa, joten käännyimme pois ja kohti Rossmannin drogeriemarktia eli kauppaa, josta saa vähän kaikkea eikä oikein mitään. Lähinnä apteekkikamaa ilman lääkkeitä eli voiteita ja pesuaineita ja sensellaista. Krita häipyi purkkien ja purnukoiden taikamaailmaan, itse ratsasin paikallisen marketin. Kovin monta ostosta ei voi enää tehdä, takaluukku pursuu jo.

Pieniä teitä kohti pohjoista, vältellen moottoritietä A1 ja etenkin Hampurin kehätietä kuin ruttoa ja koleraa. Pian Lüneburgin ulkopuolella pienempi maantie sukelsi isoon alikulkuun, luulin että alitamme moottoritien mutta kyltistä opin että se olikin kanava Elbe-joelta jonnekin. Melkoista insinöörityötä, ja vähän myyränkin. Vaan annahan olla, muutaman kilometrin päässä ilmestyi ihan puun takaa järkälemäinen betonikolossi - isoja torneja, kookkaita putkia, tekemisen meininki. Kurvailin kanavanrantaan, vähän epäviralliselle paikalle, ja tunnistin härvelin: laivahissi. Tietenkin. Jos kanavasta tulisi liian pitkä ja sulkuja vaadittaisiin mahdoton määrä, on parempi nostaa ja laskea veneet ja laivat, vesineen, erittäin isolla hissillä. Alus ajetaan kaukaloon, jonka molemmat päät suljetaan, ja sitten se on menoa. Ja koska kaukaloita on usein kaksi, joista toinen nousee ja toinen samalla laskee, kumoavat niiden painot toisensa ja hissin tarvitsee nostaa vain laivojen paino.

Tutkailin suhisevaa ja pihisevää kolossia hetken, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Vasemmalta saapui jokilaivoja kanavaa pitkin, ne jäivät kiltisti odottamaan - mutta kolossi vain kihisi kuin paineistettu vesi putkistossa. Saapui lauma saksalaisia turisteja polkupyörillä, ne rupesivat syömään eväitä ja joku laittoi välittömästi AC/DC:n pauhaamaan. Thunder! ja niin edelleen. Betonikolossin näköalatasanne tyhjeni äkisti ja kohtapa paikalle kaahasi pieni auto, josta nainen heti selittämään: kohta se tulee, me olitiin tuolla ylhäällä just äsken ja nähtiin miten laiva ajoi sisään, kohta se tulee alas, ottapa vaan, hän hihkui. He olivat kanavaintoilijoita Hollannista - ja koska sielläpäin on mäkiä harvanlaisesti, olivat tulleet katsomaan laivahissiä tänne.

Tunnelma oli pysähtynyt, ilma lämmin, biisi vaihtunut Blow Up Your Videoon ja kolossin suhina lakannut. Pienen nitinän säestämänä toinen laivakaukalo alkoi laskeutua, ja kohta jo laiva porhalsi hyvää vauhtia luukusta ulos. Ensimmäisenä jonossa killunut Spartacus sai jäädä odottamaan, kun joku tankkeri kiilasi sisään ensimmäisenä. Aika lähteä.

Pari kylää eteenpäin, musiikkina näihin maisemiin mitä parhaiten sopiva Polkaholix, tuo saksalaisten shclagereiden väsymätön humpauttaja. Katsoin jo kaukaa, kylänraitin toisesta päästä, että höyryjunako sieltä tulee - niin mahtava oli savupilvi. Lähemmäs päästyä kävi ilmi, että sehän olikin vain Lanz Bulldog, tuo vanha traktori joka kulkee melkeinpä millä tahansa palavalla nesteellä. Säkätys oli melkoinen ja tuoksu tuntuu melkein vieläkin.

Hampurin pohjoispuolella voi palata hyvin mielin moottoritielle A1, kehälle kun ei voi enää joutua. Tie oli toki betonipintainen ja kovin pomputtava, mutta lujaa ei voinut päästellä myöskään muiden autoilijoiden takia - meitä oli aika monta. Lisämausteena noin viiden kilometrin välein toistuvat turhanoloiset rajoitukset; ensin 120, kohta 100, sitten 80 - ja juuri kun sait hiljennettyä, vapaa nopeus. Tie ei ollut näissä kohdissa huonommassa kunnossa, mutkaisempi tai muutenkaan erilainen. Kummallista hommaa. Musiikki vaihtui Hellacoptersin ekaan, sopi oikein hyvin näihin betonitien paukuttaviin saumoihin ja yleiseen rytkeeseen.

Melkeinpä yhtä soittoa Puttgardeniin asti, siellä auto parkkiin ja katsastamaan pohjoismaiden suurimmaksi väitetty border shop. Ja voi veljet että olikin kokemus; kauppa on kivitalon kokoinen mutta kelluu meressä, laiturissa kiinni mutta hiljaa keinuen. Sisällä neljä isoa kerrosta, normaalin Sokoksen verran, pelkkää viiniä, viinaa, likööriä, kaljaa, olutta, karkkia, suklaata, leluja ja lopulta myös halpaa kodintavaraa ja säilyvämpää ruokatarviketta. Hinnat olivat toki halpoja vain, jos osti paljon kerralla - ja meillähän ei tilaa ollut. Kaappasin mukaan pari-neljä halpaa viiniä ja kahdeksan euron keissin jotain IPA:a, jonka paketissa oli mustekala eli siis lonkeroja. Auton joutui jättämään kauemmas, jos ei ollut lauttalippua hommattuna - vain sillä aukeni pääsy läheisempään parkkiin. Tästä kovin tietoisena jätin enemmät hankinnat sikseen. Rystyset olivat nytkin jo melkein valkoiet perille päästyä - ja pysäköinti maksoi hävyttämät neljä euroa, vain käteisellä, kiitos.

Lastasin auton ja käynnistin, ei oikein tuntunut lähtevän. Tyhjäkäynti ronklotti kuin kolmella sylinterillä, moottori ei tahtonut vastata kaasuun vaan oli tukehtua - ja jos ei painanut pedaalia, oli sammua kokonaan. Huomautattakoon tässä, että kyseisessä moottorissa on vain kolme sylinteriä, mutta kyllä se yleensä tasaiseen käy. Syttyi valo service, sitten check engine, sitten stop - ja näytössä rullasi engine fault. Mikä nyt eteen? Öljyä on kulunut tällä matkalla tavallista enemmän, mutta muita ongelmia ei ole ollut. Tähänkö jäätiin?

Nilkutin lauttajonoon, sain liput ostettua ja auton laivaan - Tanskaan vaikka väkisin ja mietitään sitten. Laivalla söin suruuni hintavan mutta jo perinteeksi muodostuneen wienerleikkeen bearnaisekastikkeella - siinäpä yhdistelmä, jonka ei pitäisi toimia, mutta toimii silti ja helkkarin hyvin. Otin refleksinomaisesti pari kuvaa että on mitä muistella, ei olisi huvittanut.

Rannassa auto käynnistyi ja isommalle tielle päästyä kulki aika hyvin, varoitusvalot toki paloivat vieläkin. Yhtään se ei tykännyt alakierroksilla vedättämisestä, vaan alkoi heti yskiä ja pykiä - oli pidettävä kierrokset korkealla ja vaihde yhtä pykälää pienemmällä kuin yleensä. Pysähdyin tarkistamaan öljyn, sitä oli puoleen väliin asti eli vähemmän kuin viimeksi mutta riittämiin. Ei näkynyt mitään selkeää vikaa, vuotoa tai mitään. Epäilen kannentiivistettä, mutta minkäpä sille tekisi keskellä tanskalaista maaseutua? Ja maisema olikin mitä parhain; kumpuilevaa peltoa, alhaalta paistava aurinko, tuoksuva heinä, kukkivat puut joista linnut karjahtelivat, toisinaan jostain löyhähtävä tuoksaus raikasta merta. Ja auto joka ei oikein jaksa ja huolestunut kuski.

Stegessä pysähdyime ostamaan aamiaistarvikkeita ja muutaman kulkurin iltakaljan - tänään, jos koskaan olen sen ansainnut. Ja Tanskassa valmistettu Tuborg on jotain ihan muuta. Parkkiin ajaessa engine fault ei enää rullannut näytössä, mutta check engine ja service paloivat yhä. Moottori ei halunnut sammua, hörisi vielä pari kertaa vaikka otin avaimen pois. Ehkä siinä on sähkövika ohjausyksikössä? Liikaa bensaa suonissa? Dieselin kohdalla epäilisin karkailutaipumusta, engl. runaway diesel, vaan tämä on tosiaan bensalaite.

Linkkasimme jotenkuten majapaikkaan, majoitustoiminnaksi muutetulle maatilalle. Päärakennus on nätti kuin mikä ja puutarhakin komea - sivurakennukset, joissa huoneet ovat, muistuttavat enemmänkin konesuojia. Vaan mikäpä siinä, huone on iso ja avara ja siinä on seinänkokoinen ikkuna kivalla näkymällä. Ja koska räppänääkään ei oltu avattu, myös melkoisen kuuma atmosfääri. Hetkellinen ristiveto hoitaa kaiken, mutta hieman huonommin on korvattavissa se tosiseikka, että varasimme huoneen nimen omaan maan tasolta - ja tämä on toisessa kerroksssa, jyrkkien rappujen takana.

Roudasimme kamat autosta, hankalan sorapihan läpi - matkalaukun pyörät eivät pyörineet vaan se raahautui. Vasta huoneessa huomasin ohjeet; pihalla ei saisi pysäköidä, aja pois sieltä ja talon ympäri, pysäköi puun alle ja kantaminen on helpompaa - lisäksi matka lyhenee. Olisivat voineet aiemmin mainita. No, kävin herättämässä potilaan vielä kerran - ja sehän lähti iloisesti käyntiin, ilman nikottelua tai yhtäkään varoitusvaloa. Hetken lepo tanskalaisella maatilalla tosiaan tekee ihmeitä. Toivottavasti vaikutus kestää ja pääsemme kotiin kuivin jaloin.

Maistoin hieman Tuborgia ja japanilaishenkistä kananuudelisalaattia, kylmähyllystä, todella hyvää, sekä kanan ja ranskalaisten makuisia sipsejä, jotka olivat kukin tahoillaan esikuviensa muotoisia ja makuisia.

Auringon mentyä mailleen täällä tulee todella pimeä - niin pimeä, että paikkaa markkinoidaan yöllisillä tähtientarkkailusessioilla. Pitkin pellonpientareita on asennettu lepotuoleja ja lavitsoja, makuupusseja vuokrataan että voi mennä tuijottamaan universumia lämpimästä käsin eikä maata ihan muurahaisten joukossa. Saatan kokeilla, jos jaksan - mutta mitään en kyllä maksa. Hyvässä muistissa viime kesän myöhästynyt lauttamatka Bornholmilta mantereelle, kun pimeällä merellä tuikkivat tuhannet tuulivoimaloiden varoitusvalot ja niiden yläpuolella komea tähdistö. Linnunradankin olisi saanut kuvaan, jos laiva ei olisi ajanut niin kovaa.

Nyt hieman kuvien valintaa ja sitten unille - tai ehkä tähdille. Huomenna ajo Ruotsiin, johonkin pieneen punaiseen tupaan Grännan lähettyville, jos vaan pirssi kestää. Tu dui.

* * * * *

Torstai, 1. Kesäkuuta 2023, Kleven, Gränna, Ruotsi

Saatoin olla näky, kun raahasin jotenkin kumman painavaksi äitynyttä matkalaukkua alas jyrkkiä ulkoportaita; kumpi tipahtaa ensin, laukku vai housut? Saatan olla aavistuksen laihempi, mutta toisaalta on shortsien ylin nappikin aika lailla valmiina lähtöön. Hanging by a thread, kirjamellisesti. Joka tapauksessa näky oli ja aamiaista ulkona syövät eläkeäiset tuijottivat. Ne ovat tuijottanet koko täälläoloajan, sanaakaan sanomatta. Jäi takaluukkukin järjestämättä, vaikka sieltä melkeinpä putoilee tavaroita joka aukaisulla - olisivat tuijottaneet paheksuen. Noin monta pulloa olutta? Juovo! Hyi!

Auto käynnistyi iloisesti, tyhjäkäynti hieman röpötti mutta valot eivät palaneet ja matkaan päästiin. Kävimme heti alkajaisiksi huvittumassa ihan liikaa Keldbyn kirkon keskiaikaisista seinämaalauksista ja puuveistoksista. Niitä on kirjaimellisesti seinät ja katto täynnä, toinen toistaan mahtavampaa naivismia. Juu, olen minä hevosen nähnyt, eikös se piirretä vähän kuin iso koira? Ja crowdsurffaava jesse, se me laitetaan alttaritauluun. Meinasi naurattaa ääneen, mutta muiden läsnäolijoiden vuoksi hillitsimme itsemme - etenkin halusimme suojella yli-ikäisen sivarin näköistä, ilmeisesti suntiota, joka tomutti virsikijoja ahkerasti.

Vaan voi synnin palkka ja laulujen lunnaat: auto ei tahtonut enää tehdä yhteistyötä. Käynnistyi kyllä, muttei suostunut liikkumaan kuin ryömintävauhtia, ykkösellä ja kaasu melkein pohjassa. Äyk. Pääsin jotenkin isommalle tielle ja sain kelattua sen verran nopeutta, että jaksoimme seuraavaan kylään. Meno oli todella tahmaista ja bensakin melkein loppu - kurvasin siis tankille. Se oli lähellä jäädä matkan viimeiseksi etapiksi; auto käynnistyi kyllä, muttei suostunut liikkumaan - tehoa ei kertakaikkiaan ollut. Jouduin käyttämään kaikki kikkakirjan kikat: käynnistin vaihde päällä ja kytkin alhaalla, niin että starttimoottori veti eteenpäin. Kun liikuimme, luistatin kytkintä niin paljon kuin kehtasin ja painoin samalla kaasun pohjaan. Etenimme, yskähdellen mutta kuitenkin. Pääsin tielle ja nopeuskin kasvoi jopa kuuteenkymppiin, vaan ei yhtään enempää. Kone otti kierroksia korkeintaan 2000, ei vähääkään lisää, vaikka miten pumppasi. Tulisi pitkä päivä.

Seuraavassa kylässä pysähdyin miettimään, tuuletin huusi kuin hullu ja kaikki valot paloivat taas - joskaan ei öljynvalo eikä lämpötilan varoitus. Pellin alta ei löytynyt edelleenkään merkkiäkään mistään poikkeavasta, öljyä oli ja jäähdytysnestttäkin. Se tosin kävi kuumana, haisi makealta ja oli väriltään rusehtavaa - eikö sen pitänyt olla kirkkaan vihreää? Hmm. Odotin, kunnes tuuletin lakkasi pauhaamasta, käynnistin - ja hei, valot sammuivat, kone otti kierroksia ja taas mentiin. Että ylikuumeni se sittenkin; ilman lämpömittaria tai varoituksia (paitsi epämääräinen engine fault) asiaa on vaan hankala seurata.

Onneksi olen 80-luvun kasvatti ja muistin vanhan Ladakuskien kikan; jos kone alkaa keittää, laitetaan lämmityslaite täysille - lämpö siirtyy pois konehuoneesta ja homma rokkaa, joskin hikisempänä kuin ennen. Kokeilin, ja sehän toimi. Seuraava oivallus tuli seuratessa hurjastelevaa traktoria kiemuraista kantatietä; muistin ruohonleikkurin moottoreita valmistavan Briggs & Strattonin kehittelemän konseptiauton. Sen idea perustui siihen tosiseikkaan, että auto tarvitsee vain noin 10 hevosvoiman moottorin (eli ruohonleikkurin verran) pysyäkseen moottoritienopeudessa - loppuja hevosia tarvitaan vain kiihdyttämiseen. Tämä muistikuva mielessä uskalsin siirtyä moottoritielle; kunhan vauhtiin päästään, on ylläpito helppoa - ja ajoviima jäähdyttää tehokkaasti. Lämmityslaitekikka oli sekin käytössä ja ikkunat siis auki - onneksi ei ole kovin kuuma kesä, vain 23 astetta.

Entä mitä sille konseptiautolle kävi? Ei hyvin. Oli 70-luku ja akkutekniikka painavaa ja tehotonta - päättivät kuitenkin neroudessaan käyttää sähkömoottoria sopivaan vauhtiin pääsemiseksi. Akkuja tarvittiin niin paljon, että painon takia oli lisättävä toinen taka-akseli - eli se siitä urheiluautosta. Ideahan oli aika hyvä, teknologia ei vaan vielä pysynyt perässä.

Kaikki tämä tekninen jargon vain siksi, että matkalla ei tapahtunut juuri mitään mutta jotain on sanottava. En uskaltanut ajaa sillan kautta, koska sinne jos jumittuu niin siellähän on - lautalta joku Reiska työntää ulos vaikka trukilla. Siispä Helsingør - Helsingborg taas kerran. Matka kestää alle puoli tuntia ja laiva liikkuu heti kun ovi sulkeutuu - ja silti siellä on tarjolla seisova pöytä. Kiire tulee. Sama homma alkoholin kanssa; sitä myydään verosyistä vain Tanskan aluevesillä, eli noin puolet matkasta. Tällä kertaa lautta melkeinpä pysähtyi keskelle Juutinraumaa, että baarissa olijat ehtisivät tilata vielä yhdet. Itse hiivin vessaan, onneksi koppiin; shortsien nappi irtosi vihdoin, enkä joutunut onkimaan sitä laarista vaan lattialta. Kusisia paikkoja, molemmat. Laiton napin visusti taskuun, eikä sitä ole nähty sen koommin.

Ruotsin puolella valitsimme tällä kertaa toisen tien, E4 kun on jo nähty niin monesti - ja siellä oli luvassa tietöitä eli ruuhkautumista ja hidasta jonoajoa. Autoparka ei nauti sellaisesta yhtään, joten ajoimmekin läntistä reittiä Jönköpingiin asti. Se oli ihan yhtä tylsä, mutta eri tavalla - ja tutuista paikoista ei pystynytkään päättelemään kuinka kauan vielä; oli otettava tylsyys vastaan sellaisena kuin se oli. Ei ehkä kovin virkistävä kokemus, mutta eräänlaista meditaatiota kuitenkin. Väsymyskään ei vaivannut, kuten ei ole muutamiin viime päiviin. Hienoa, että sentään kuski on kunnossa nyt kun auto ei ole. Pysähdyimme kuitenkin Gislavedissa hieman jäähdyttelemään, jollekin hylätylle teollisuusalueelle. Lämpötila on laskenut, nyt enää 14 - ja jossain lauloi jäätelöauto. Nostalgiaa.

Maaston käytyä jo lähes suomalaiseksi kumpuilevaksi mäntykankaaksi odotti vielä yksi yllätys: alppikeskus. Metsästä pisti esiin joku hieman isompi kumpu, se oli viritetty täyteen hiihtohissejä ja kliseisiä alppimajoja. Nauratti. Ei korkeusero siitä lisäänny, että rakentaa erilaisia taloja kuin yleensä. Seuraavaksi tuli vastaan opaskyltti High Chapparal:iin, tuohon koomisesti feikkiin lännenkylään, jossa skoparit ja inkkarit putoavat saluunan parvelta tappelussa ja kapakkapiano soi. Se on varmaan yhä yhtä hieno kuin 90-luvulla oli.

Grännassa ajo kaupungin läpi riitti sytyttämään varoitusvalot, marketin pihalla tuuletin huusi taas kuin puhallettava. Hankimme leikettä, paistopistepullaa, pussin hönökakaa, pari folköliä ja sitä mitä tulimme hakemaan; ruotsalaisia eineslihapullia ja perunasallaattia. Ne ovat periaatteessa täysin samanlaisia kuin meikäläisetkin - paitsi että 100 kertaa parempia. Etenkin perunasalaatti on mahtavan raikasta, ei tunkkaisen rasvaista - vaikka rasvaa siinä kyllä riittää.

Grännasta muutama kilometri pohjoiseen, läpi Uppgrännan ja korkeaa mäkeä ylös. Näköalapaikalta (josta näkee melkein koko Vätternin) oikealle, kiemuraista tietä alas laaksoon ja hieman ylöspäin - ja kas, siinähän on muutaman punaisen puutalon keskittymä. Asuinrakennus, aitta, riihi ja vesimylly - myllyä pyörittävä kapea koski on tosin ikävästi kuiva, mutta muuten tienoo on kuin satukirjasta - pihalla mehiläispesiä ja omenapuita, mutkainen hiekkatie, riukuaitoja, ruusuja, lehmihakoja. Koko puolitoistakerroksinen talo on käytössämme; keittiö, olohuone ja kolme makuuhuonetta. Huoneet ovat matalia, sisustus on yhtä aikaa mahtava ja kamala, lattia ei pysy tasaisena vaan joka huoneeseen on porras tai kaksi ylös tai alas. Kävelen näköalapaikalle, sen viereinen maatila pitää kahvilaa ja omaa majoitustaan. Joku lennättää dronea, järvellä lautta Grännasta Visingsön saarelle näyttää pieneltä keltaiselta pisteeltä isossa sinisessä. Käki kukkuu ja lehmät huutavat, alkaa olla iltalypsyn aika. Housuni käyvät yhä muodikkaammiksi eli ovat tosiaan vaarassa pudota.

Kuvaan kämpän läpikotaisin, tällaista ei usein näe. Pientä iltasyöntiä, napin irrotus reisitaskusta ja ompelu, tavaroiden organisointi; huomenna illalla lähtee laiva Kapelskäristä kohti Naantalia, matkalaukkua emme raahaa autosta mihinkään vaan laitamme tarvittavat reppuun jo nyt. Tuliaisiakin pitänee hieman järjestellä, ovat tällä hetkellä missä sattuvat olemaan.

Huomenna on aikaa, laiva tosiaan vasta illalla. Ehkä käymme katsomassa Tukholman Snösättran katutaiteet, ne on jokakeväiseen tapaan maalattu uusiksi - eikä taso ole vuosien varrella ainakaan laskenut. Turhaa ajelua on toki vältettävä, pääasia on päästä laivaan asti omin voimin - ehkä jopa Helsinkiin asti. Odotan jännityksellä.

Kävin illankähmyssä ottamassa pari ulkokuvaa, paikka kun on valaistuksessa vielä hienompi. Housut eivät olleet valmiit, mutta uskalsin tien toiselle puolelle ilmankin - olihan pimeää. Ja heti ensimmäisenä ohi ajoi auto...

* * * * *

Perjantai, 2. Kesäkuuta 2023, Kapelskär - Naantali

Mökki tyhjäksi ja auto täyteen, heti ensimmäiseksi eiliselle näköalapaikalle. Sinne oli jostain pesiytynyt lauma toistensa päälle puhuvia ja kirkuvia teinejä - näkymä oli heistä huolimatta edelleen kokemisen arvoinen. Lämpötila oli laskenut yön aikana, vain 13 astetta - näytti edelleen ihan kesältä, vaan ei tuntunut siltä, paitsi autossa, jossa lämmitin oli edelleen pidettävä täysillä.

E4 pohjoiseen oli sama kuin aina ennenkin. Norrköpingin kohdalla iski oivallus: mitä, jos käytäisiin katsomassa Västerås, kun autokin tuntuu toimivan ja aikaa on? Tuumasta toiselle tielle, kohti pohjoista. Katrineholmin kohdalla otin bensaa, tapahtui jotain mitä en ole ennen kokenut: pistooli hyppäsi tankista kesken tankkauksen ja kasteli toisen lahkeeni. Kiva juttu. Suunnilleen samassa kohdassa aikataulu huomattiin sittenkin mahdottomaksi - pois jäisi joko Västerås tai sitten Snösättra. Valitsimme katutaiteen ja kännyimme kohti itää. Tie oli joko 55 tai 57, joka tapauksessa Södertäljen kohdalla palasimme vanhaan tuttuun uomaan. Maisemat ja näkymät olivat tällä kierroksella nätimpiä kuin yleensä, harmi että pysähtyminen ei oikein käynyt päinsä.

Tukholman lähistöllä jumituimme hitaasti liikkuvaan ruuhkaan, viisikaistaisella tiellä. Varsinainen kokemus, etenkin kun Koppis ei tahtonut pysyä käynnissä tyhjäkäynnillä ja pidempi seisominen sai sen nikottelemaan. Jono kuitenkin liikkui koko ajan, mikä oli jopa pahempi juttu - ei hetken lepoa, lämmöt nousivat ja moottorin tuuletin pauhasi. Käänsin lämmityslaitteen puhallinta isommalle, se auttoi vähän.

Ruuhkasta päästyä ensimmäiselle parkkipaikalle jäähdyttämään autoa ja kuskia. Kaasujalan takareisi jumitti ja olo oli muutenkin ajettu. Löysin viereisen roskiksen päältä oudon, puustatehdyn mekaanisen värkin - video siitä pyörii jossain täällä bookissa. Auton jäähdyttyä palasimme lähiökatujen labyrinttiin, jonka takana odotti varsinainen aarre.

Tukholman-seikkailujani pidempään seuranneet ovat ehkä kuulleet paikasta nimeltä Snösättra Graffiti Hall of Fame. Se on luonnonkauniin paikan keskelle kuin toisesta ulottuvuudesta pudonnut pölyinen pätkä teollisuusaluetta, kuin Tattarisuolla ikään - pikkufirmaa, nyrkkipajaa, autonrassausta. Kaikki seinät ja aidat on maalattu aivan täyteen toinen toistaan hienompia katutaiteita ja graffiteja, kadun puolella parempaa ja takaseinissä kehityskelpoista. Maalaukset uusitaan joka kevät, eikä toisten töitä ole tapana jyrätä ennen sitä.

Alue on nyttemmin siistiytynyt ehkä liikaakin; pölisevä katu asfaltoitu, puolet alueesta suljettu ja palautumassa luonnonsuojelualueeksi - ja melkeinpä kaikki yritystoiminta häädetty. Kontrasti maalatun ja maailman välillä oli ennen jyrkempi ja isoja seiniä käytössä enemmän - mutta vaikka alue on pienentynyt, toi firmojen lähtö itse asiassa enemmän käyttökelpoista seinää saataville. Ja voi veljet ja veljenpojat, taso oli tänäkin vuonna huima. Kuvia seuraa, halusit tai et.

Taide-intoilun jälkeen Tukholman keskustatunneliin sekoilemaan. Navigaattori toimi yllättävän pitkään, kunnes viime töikseen käski kääntyä oikealle ja menetti sitten signaalin. Käännyin kuten käskettiin ja hetken päästä ulkomaailma näytti kovin oudolta. Kone sai älynsä takaisin, keksimme yhtä aikaa että liittymä oli väärä. No, takaisin maan alle ja uusi yritys - kohta jo nielimme maileja kaupungin pohjoispuolella.

Tylsää tietä kohti Kapelskäriä, Norrtäljessä pieni kauppapysähdys ja kassillinen kaikkea tarpeetonta. Auto nikotteli parkipaikalla hieman, mutta lähti sitten. Kehuimme sitä, rapsuttelimme kojelautaa ja kerroimme kuinka se huomisen jälkeen pääsee hoitoon. Jaksa vielä, urhea pieni koppis - matka ei ole pitkä enää. Ja saattaa kohdallasi olla viimeinen. Snif.

Laivalla sai syödäkseen, kuten tavallista. Ruoka ei täällä ole ikinä ollut mitenkään ihmeellistä, eikä linja muuttunut tälläkään kerralla. Kyllä siitä nälkä lähti, vaan eipä jäänyt muuta kerrottavaa. Yritin istua baarin puolella kirjoittamassa, hytissä kun ei ole kenttää. Rekkareiskojen jutut alkoivat riittää alle kymmenessä minuutissa, pakenin ylemmän kannen loungeen jossa on lentokoneen penkkejä eikä ketään muuta. Aurinko laskee ikkunan takana, ilmastointi kohisee, ei muita ääniä.

Loma loppuu. On mentävä töihin. Mitähän siellä tehtiinkään?

* * * * *

Loma loppuu, mitä nyt? No, tehdään vaikka pieni yhteenveto.

-seitsemän maata
-6130 ajettua kilometriä
-197 uutta olutta (ja vain yksi vahinkotupla)
-noin 15 iso pulloa viiniä ja siideriä (ja useita pieniä)
-pullot calvadosta ja pernodia, tietenkin
-29 kuvattua filmiä (seitsemän kinoa ja 22 keskaria, osa muutamaa ruutua vajaita)
-joitakin tuhansia digikuvia
-kirjaimellisesti kassillisen vaatteita ja tuliaisia

* * * * *