Sunnuntai, 12. lokakuuta 2025, Kööpenhamina, Tanska

Kevyiden yhdeksän tunnin unien jälkeen maailma oli taas ihan erinäköinen paikka. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja lämpötila pudonnut viiteentoista, silti tarkeni aivan hyvin. Autoa pakatessa talon isäntä tuli jutulle, kehotti ottamaan omenoita puusta. Hyviä ne olivatkin, punaisia ja rapeita, makeita mutta samalla sopivan kirpeitä. En antanut Kristan adoptoida pihalta löytynyttä etanaa.

Ensimmäiseksi ajoimme katsomaan Nessietä, merihirviöpatsasta, jota olemme monet kerrat ihailleet ohi ajaessamme. Se on ihan ite tehdyn näköinen ja sen ilmeeseen on saatu vangittua jotain selittämätöntä. Nauroin ääneen, kun näin sen virnistyksen lähempää ensi kertaa.

Kohti etelää ja sitä läpiajon tylsempää osuutta. Tie on vihdoin saatu valmiiksi, molempiin suuntiin on nyt kaksi kaistaa ja rajoitus 120 melkeinpä Helsingborgiin asti. Yhtä tylsä ja suora se kyllä edelleen on, loputonta mäntymetsää rytmittävät toisinaan teollisuusalueet ja välillä myös ostoshelvetit, joissa on kymmenen kaupan lisäksi viitisen ravintolaa, bensis ja ainakin yksi hotelli - koska kukapa ei haluaisia yöpyä moottoritien liittymässä keskellä ei-mitään. Jotkut teollisuuslaitokset ovat sentään panostaneet korporaatiotaiteeseen; yhdenkin edessä komeili suihkulähteeksi muutettu pyöräkuormaaja, sen ylösnostetusta kauhasta valui vettä kuin putouksesta. Ja yhdessä kohdassa keskellä metsää seisoo viitisen kappaletta ruostumattomasta teräksestä tehtyjä, monimetrisiä käpylehmiä.

Ohitimme godisflygplanin, se näyttää vuosi vuodelta yhä vähemmän lentokoneelta ja enemmän putkelta, johon on kiinnitetty siiventyngät. Jostain kumman syystä emme pysähtyneet vasta kuin seuraavalla bensakeskittymällä, sielläkin oli sentään karkkikauppa. Se mainosti epämääräisesti olevansa yksi ruotsin suurimmista, eikä väite sinänsä ollut väärä - mutta kovin pieni mökki se kuitenkin oli. Kauppa tuntui silti käyvän, karkit olivat tuoreita ja makoisia sekä räikeän värikkäitä - niitä, joista saa vähintään keskittymishäiriön. Eli juuri sopivia autokäyttöön. Hankimme myös pussillisen halloween-karkkeja, aika jänniä löytyi. Bensa maksoi saman kuin eilenkin, eli jollain pienemmällä asemalla vielä vähemmän. No, eipä se ole penneistä kiinni enää.

Ihmiset taas täytettiin ja tyhjennettiin Helsingorbilaisessa Maxissa, purilaiset olivat oikein hyvät ja saavat nyt riittää - seuraavat sitten paluumatkalla. Tie Helsinborgista Malmöhön kulkee Juutinrauman rantaa pitkin, yhdessä kohtaa se laskeutuu ylängöltä kohti alavia maita ja Ramlösaa, mäen yläosasta näkee kauas: edessä siintää utuista peltomaisemaa ja kauempana kaupunkien torneja, Lund ja Malmö ainakin, oikealla kimaltava meri jonka takana Tanskan rannikko, salmi täynnä laivoja, silta horisontissa, rantaniityllä laiduntavat lehmät. Kerrassaan hieno näkymä.

Ennen siltaa käväisimme katsomassa ihmisen rakentamaa melko tuoretta ihmettä, Jakriborgin asuinaluetta. Tämä pellolle rakennettu lähiö on noin kymmenen vuotta vanha ja sielä pääsee Lundin kaupunkiin junalla noin viidessä minuutissa. Mutta mikä siinä nyt sitten on niin jännää? No, asemakaava ja rakennukset on kopioitu keskiaikaisista Pohjois-Saksalaisista kaupungeista - jopa kaupunginmuuri löytyy, sen takana on piilossa moderni juna-asema ja raiteet kohti Lundia ja Helsingborgia. Vaikutelma on onnistunut, mutta samalla jotenkin vinksahtanut; talot näyttävät tavallaan oikeilta, tavallaan taas mauttomilta pastisseilta. Tuntuu, kuin olisi ollut täällä ennenkin - tuon kulman takana on varmasti tori, ja onkin. Kadut ovat leveitä, kujat kapeita ja mutkikkaita, torin laidalta löytyy jopa raatihuoneen näköinen rakennus, jonka kellarissa ei kuitenkaan ole kaupungin kalleinta ravintolaa ja yläkerroksetkin vuokra-asuntoja. Tällaisille paikoille tyypillinen punatiilinen katedraali tietenkin puuttuu, sellainen olisi liian kallis ja muutenkin turha. Hetken kummasteltuamme keksimme mikä tässä oikeasti mättää: elämä puuttuu. Täällä käydään nukkumassa ja pyöritään ehkä viikonloppuisin, mutta arkisin koko paikka tyhjenee. On ruokakauppa, leipomo-kahvila, kukkakauppa ja pizzeria - ja siinäpä ne. Tänään oli sunnuntai, eikä liikkeellä ollut kuin muutama turisti ja koiranulkoiluttaja. Kielsin Kristaa adoptoimasta pieneltä torilta löytynytte etanaa, vaikka juuri sellaista meillä ei ollutkaan kotona.

Mitä pidempään kaupungissa vietti, sen kummallisemmalta se alkoi tuntua - kuin kävelisi jossain kulississa tai simulaatiossa. Saman tuntemuksen voi kokea Berliinin Nikolaiviertelissä, jonka itäpuoli rakensi uudestaan pommitusten jälkeen - samoille sijoille samanlaisia taloja, mutta betonielementeistä. Sielläkin koittaa eksistentialistinen nyrjähdys aika äkkiä.

Siispä auto sillalle ja sillan yli Tanskaan. Kokemus on joka kerta yhtä jylhä, mutta kuitenkin jotenkin arkipäiväinen. Että tässä sitä ajellaan ties kuinka monen kymmenen metrin korkeudessa meren yllä sata lasissa ja nuo pylväät yltävät varmaan alimpiin pilviin asti. Oikealla siintää Saltholmenin saari, siellä on kaksi vakinaista asukasta ja se peittyy myrskytuulien aikaan melkein kokonaan veteen. Sillan ja sitä seuraavan tunnelin yhdistävä tekosaari on tietenkin nimeltään Peberholmen.

Kämppä sijaitsee Amagerin saarella, Kastrupin lentokentän läheisyydessä. Talo on kokonaan lyhytvuokrakäytössä, meille suotiin hyvin iso kaksio yläkerrassa. Oven edestä pääsee bussilla keskustaan noin vartissa ja auton voi jättää pihalle. Oikein kiva kämppä, vähän kliininen ehkä - tai no, siivous oli jätetty tekemättä. Uudet lakanat ja pyyhkeet odottivat lattialla, mutta sängyt petaamatta, roskat viemättä, keittiö ja vessa pesemättä - eteisen penkillä odotti jopa hammasharja. Eikä siinä mitään, mutta palvelun piti kuulua hintaan. Lähetimme majoittajalle kohteliaan viestin, lupasivat korjata asian pikimmiten. Itse häivyimme vielä katselemaan Dragørin oletettavasti idyllistä pikkukaupunkia, sinne ei ollut kuin parikymmentä kilometriä.

Dragør löytyi elposti ja nopeasti sieltä minne kyltit opastivat, se oli ihan tien päässä. Sain parkkipaikan lähes keskustasta, kovin paljon pidemmälle ei saanut edes ajaa - ja koska oli sunnuntai, ilmaiseksi. Niin sanottu golden hour eli illan kultainen valo oli juuri alkamassa, matalat keltaiset talot kiemuraisten kujien varsilla loistivat kilpaa ja pitkät varjot loivat tunnelmaa. Satamassa kissa yritti veneeseen, ei päässyt ja päätti sitten jatkaa ravinolan pöytien alle pudokkaita etsimään. Tuoksui savu, savukala ja meri - eli suolainen tuuli ja mätänevän levän kaalimainen löyhäys. Joutsenet ja sorsat tappelivat pullasta tyynessä satama-altaassa, purjeveneiden mastojen vaijerit ujelsivat tuulessa, teinit polttivat pilveä pusikossa, kullankeltaiset hehkulamput keinuivat tuulessa markiisien alla, horisontissa loistivat silta Ruotsiin ja Malmön valot.

Olin juuri ottamassa kuvaa jäätelöbaarista, kun paikalle ilmestyi auto. Sen piti pysähtyä juuri siihen - tai itse asiassa pysäköidä täsmälleen siihen kohtaan, jossa seisoin, jalkakäytävällä toki. Etsin uuden kuvakulman, hieman huonomman mutta silti toimivan. Baarista astui ulos täti, joka tomerasti selvensi tanskaksi jotain, samalla hymyillen ilkikurisesti. Ymmärsitkö mitä sanoin, se kysyi lopulta englanniksi. Myönsin että ohi meni. Joo, halusin vain tiedustella että otatko ehkä pyörästäni kuvaa ilman sen lupaa? No vitsillä tietenkin, tuolla on muuten hyvää jäätelöä, kannattaa käydä, ja hei nytten, moin moin, ja hän katosi kulman taa.

Aurinko oli sillä aikaa lähes laskenut, taivaalla värit muuttuivat pastellisävyistä syvemmiksi punaisiksi ja oransseiksi. Ruusutkin kukkivat vielä ja näin perhosenkin lentävän - tämä on erikoisin lokakuu ikinä, vaikka etelämpänä ollaankin. Hupparikin jäi autoon, teepaidalla pärjäsi oikein hyvin. Kiersimme vielä muutamat kujat, ennen kuin etsiydyimme autolle ja ajoimme vielä Dragørin linnoitukselle. Se osoittautui varsin geneeriseksi maavallikasaksi, mutta rannalta avautui hieno näkymä sillalle ja toisessa suunnassa auringonlaskun viime säteille. Takaisinpäin ajoimme eri reittiä, tällä kertaa Kastrupin lentokentän raja-aitaa hipoen - toisella puolella meri. Näkymät olivat kuvaukselliset, mutta pysäköidä tai edes pysähtyä ei saanut. Lentokoneiden pyrstöjen siluetit auringonlaskua vasten ja lennonjohtotorni taustalla houkuttelivat, mutta en tahtonut olla erikoisjoukkojen seurava kohde näinä paranoideina aikoina.

Ennen kämpille palaamista piti vielä käydä kaupassa. Seurasi taas sama lottoarvonta kuin joka kerta; mikä niistä nyt oli mikä? Lidl on aina Lidl, eikä Netto Marken Discountiin kannata mennä - mutta onko Rema 1000 Alepa vai Stockan herkku? Entä Føtex? Se toinen Netto, jolla on logona äijäkoira? Tai DagliBrugsen? SuperBrugsen? Coop? Oliko täällä Aldia? Muistelenko nyt sittenkin Saksaa, jossa on osittain samannimiset kaupat mutta jotka ovat kuitenkin erilaiset kuin täällä? Ääh! Valitse joku, se on kuitenkin kallis ja valikoima huonompi kuin uskoitkaan.

Rema 1000 osoittautui aivan kelvoksi, saimme kaikkea mitä pitikin - olutvalikoima tosin oli edesmenneen Siwan tasoa, mutta makrillisalaattia löytyi monta eri laatua ja paistopisteen tuotteitakin oltiin juuri punalaputtamassa. Ikävästi kuitenkin kahden tätä varten aiivan välttämättä tarvitun työntekijän aika meni enimmäkseen juoruamiseen, eikä viiden minuutin homma valmistunut vartissakaan. Onneksi mulkoilun kansainvälinen kieli toimii, sain kuin sainkin lähes kaikki haluamani leipomukset. Sama neiti toki palveli sitten kassallakin, varsin nyrpeästi eli hieman virolaisittain - vaan ei hätää, olemme tottuneet jopa berliiniläiseen epäsuoraan vittuiluun ja pidämme sitä arvossa, ainakin niin kauan kuin siinä on tilkkanen kuivaa huumoria seassa.

Kämppä oli poissaollessamme siivottu eli kannatti valittaa. Iltaseksi söimme eilisiä lihapullia, kylmää nuudelisalaattia kanalla, Taffel (joka on täällä kierosti Estrellan tuotemerkki) Chicken Pomm's -sipsejä, jotka ovat kanankoipien ja ranskalaisten mallisia ja makuisia, ja muutaman tölkin Tuborg Grøniä, joka maistuu täällä ihan erilaiselta - siinä on vihreän omenan erehtymätön aromi. Jälkiruoaksi oli viineri (Puolitetaan?! Eikö kellään ole mitään käsitystä mitä hillosilmälle tapahtuu kun se puolitetaan?! Entä kuka sen veitsen sitten nuolee, joku teidän puolelta tietysti!) ja joku omenahillolla täytetty ja unikonsiemenillä kuorrutettu lehtitaikina-asia, joka huojui jossain suolaisen ja makean puolivälissä. Ja ai himputs, pakastimesta löytyi vielä jääpaloja, sai instant-kylmää kyykkä-kolaa heti.

Huomenna tsekkaamme läheisen rannan ja sitten painumme illaksi Tivoliin, siellä on halloween parhaimmillaan ja muutamakin haunted house, joissa aiomme käydä - ja sehän oli koko matkan pääasiallinen tarkoitus. Valitettavasti siellä ei myydä yksittäisiä laitelippuja, enkä aio hankkia ranneketta vain muutaman ajelun tähden. Kiinnostaisi nimittäin kokeilla vanha vuoristorata, joka on kuulemma samoilla piirrustuksilla rakennettu kuin Linnanmäen vastaava. Vai oliko se sittenkin Lisebergissä? Oli miten oli, niin nyt nukkumaan - mutta ensin niitä kuvia.