Tiistai, 14. lokakuuta 2025, Kööpenhamina, Tanska

Aamu oli hieman tahmainen, pävityksen parissa vierähti pidempään kuin piti. Niin käy joskus - ja kun taivaskin oli enimmäkseen harmaa, ei ollut kiire minnekään. Toisaalta, pyykkikoneen ja kuivurin piti antaa hoitaa tehtävänsä. Niiden valmistuttua otimme bussin ja kaksi eri metroa Nørrebro:hun, katselemaan superkilen-nimistä puistoa ja sen punaista ja mustaa osaa.

Bussikyyti oli taas poukkoilevaa ja nykivää, metro toisaalta hyvin moderni ja automaattinen - kuljettajan paikkaa ei ollut, etulasista sai katsella suoraan tunneliin. Tai olisi saanut, jos vaunu ei olisi ollut niin pirun täynnä. Toisen linjan vaunu oli vielä täydempi, eikä tilannetta helpottanut päiväkotilasten ryhmä, joka päätti sitten istua lattialla. Keskellä lattiaa, seinästä seinään, niin ettei ohi päässyt, ja tietenkin liukuntarajoitteisille varatussa kohdassa. Kerrassaan hieno idea, toivottavasti leviää meillekin.

Muuten metro oli kyllä elämys, se kulki hiljaa ja tasaisesti ja pysähtyi millilleen laituriovien kohdalle. Saapumisajat ilmoitettiin puolen minuutin tarkkuudella ja ne pitivät. Mitä noituutta tämä tällainen nyt on?

Nørrebro oli aikoinaan pahamaineinen, vähän kuin meidän Kontula tai Meri-Rastila. Nykyään alue on enemmänkin boheemi, siellä on paljon maahanmuuttajia mutta myös lapsiperheitä ja vireä nuorisokulttuuri. Skeittarit rullailevat ympäriinsä ja katutaidetta näkyy joka paikassa. Valitettavasti ns. punaisen torin punainen ja pinkki maali on kulunut pois, jäljellä on enää värillisiä katukiviä ja ympäri maailmaa kerättyjä katukalusteita; suomalainen pyöräteline, roskis New Yorkista, suojatien merkkivalo Lontoosta, jne. En muista mistä nyrkkilykehä oli peräisin, sellainen kuitenkin oli. Niitä oli hauska bongailla.

Puiston musta osa taas koostui asfaltista, joka alkoi hiljalleen kumpuilla yhä enemmän ja johon oli maalattu valkoisia viivoja, että pinnanmuodot erottuisivat paremmin. Aurinko oli tullut esiin ja lämpötila kipusi taas lähelle kahtakymmentä. Viiltävän kirkas valo leikki puiston reunan pitkässä rivissä kivisiä shakkipöytiä, joissa ei kylläkään kukaan pelannut - mutta tilaa riitti niin läppäriään hakkaavalle etätyöläiselle kuin aamun ensimmäistä tölkkiään tyhjentävälle muovipussiukkelille. Pöytärivin vieressä seisoi useampikin julkinen grilli, tukeva ja sementistä valettu. Aukion reunalla lonkeroitaan venytteli musta mustekala-leikkiteline, johon oli integroitu useampikin liukumäki.

Kiertelyn jälkeen alkoi tulla nälkä, saapastelimme lähimpään pikaruokalaan, joka sattui olemaan lähi-itäläinen paikka. En ymmärtänyt ruokalistasta juuri mitään, onneksi Krista tulkkasi ja kohta olikin jo pöytä täynnä. Kaksi pienehköä pizzankaltaista asiaa, toinen shwarmalla ja toinen mausteisella jauhelihatöhnällä, iso kulho mahtavaa hummusta, neljä rapeaa ja kuumaa falafelia, lautasellinen erilaisia vihanneksia ja kaksi isoa rieskantyyppistä syömä-alustaksi. Ruokaa oli aivan liikaa, mutta sen syömistä ei osannut lopettaa - niin hyvää se oli. Kääräisimme kuitenkin viimeiset slicet lautasliinaan ennen kuin pyörimme ovesta ulos. Mahtavaa. Paikka oli netin mukaan ollut tuossa vuodesta 1994, eli varmaankin tekevät jotain oikein. Kunnon perusteellinen siivous tosin näytti tehdyn joskus 2000-luvun alussa, mutta mitäs pienistä.

Kävelimme vielä hetken, kunnes ajoimme bussilla Torvehallerneille eli paikalliselle kauppahallille. Tai yhdelle niistä. Nämäkin ovat kokeneet modernisaation, eli ruokaa ja torituotteitakin myydään, mutta suurin osa tarjonnasta on ravintoloita ja kahviloita sekä viinibaareja. Löysimme oikein mainion gelaterian eli jäätelömön ja istuimme ulos aurinkoon nauttimaan oreo-veriappelsiinia ja sitruuna-minttua - kaikki eri palloja siis, ei tuollaisia yhdistelmiä kukaan keksi. Mikkeller-olutkauppa jäi suosiolla väliin, kun ei tullut reppua mukaan ja muistot viimekerrasta iskivät kuin ptsd. Bongasin nimittäin silloin olutjoulukalenterin, jonka raahasin kaupalta hotellille. Matkaa ei ollut kuin pari korttelia, mutta herranjestas miten se alkoikin painaa puolivälissä. Tällä matkalla on nähty jo karkki-, suklaa-, sipsi-, pepsi max-, ja faxe kondi energiajuomajoulukalenterit, vaan ei yhtäkään olutversiota. Ehkä vielä.

Auringossa oli lämmin ja valo oli taas niin pistävän kirkas ja hifimäisen tarkka, ettei tiennyt miten päin kuvata - kaikkialla näytti olevan jonkinlainen sommitelma tai muu kiinnostava kuvakulma. Myöhemmin saa sitten miettiä, että mitähän tässäkin muka näin - etukäteen vaan ei voi tietää, minkä kuvien kohdalla. Kiertelimme hetken aikaa yliopiston kulmilla, paikka oli hyvin berliinimäinen; kellaribaareja, lastenvaateliikkeitä, pizzaa ja döneriä, jänniä sisustustavaroita, päiväkoteja, viinibaareja ja hyvin karvaisille miehille tarkoitettuja erikoispaikkoja. Sitten valo loppui aivan yllättäen ja samalla iski totaalinen uuvahdus. Laahustimme bussipysäkille, sattumalta kaupunginmuurin viimeisten jäänteiden ohi; kyseessä oli noin kahden metrin korkuinen pätkä vartiotornin alaosaa vuodelta 1500-jotain. Jostain kuulu vähän väliä ratikan tai metron ääni, vaikka raideliikennettä ei ollut näkyvissä. Hetken ihmeteltyäni paikallistin äänen lähteeksi kadun toisella puolella sijaitsevan tuuletusritilän - sielä kuului ääni ja kantautui metrotunnelin yleismaailmallinen tuoksu, joka on sama joka paikassa paitsi Lontoossa.

Bussi vei meidät Tivolille, josta toinen taas kämpille. Nautimme salapizzaa voipaperin välistä, vaikkei olisi saanut - valkosipulissa ei oltu säästelty, tuskin jäi keneltäkään huomaamatta. Auringonlasku merenrannalla jäi huomisen hommiksi, nyt myöhästyimme auttamatta - eikä sinne isoon ja kaupungin ainoaan kauppakeskukseen jaksaisi enää lähteä. Ehkä jossain pienemmässä ruokakaupassa olisi jotain halloween-tarjontaa, tai edes muutama uusi olut.

Netossa ei ole vielä käyty, siispä navigoimme lähimpään. Siellä ei vain ollut ainuttakaan parkkipaikkaa, joten seuraavaan siis. Ajaessa ihmettelin, miten täällä voi olla näin kertakaikkisen pimeää. Ovatko katulamput jotenkin huonompia, tehottomampia - vai onko niitä liian vähän? Täällä kuitenkin pyöräillään huomattavan paljon ja jotkut risteykset ovat täysin pimeitä. Kerrankin navigaattori käski kääntymään vasemmalle kohdassa, jossa näytti olevan pelkkää pensasaitaa - vaan oli siellä sittenkin katu. Siihen kohtaan kun olisi tormannut valoton pyörä, jonka kuski luottaisi sokeasti etuajo-oikeuteensa, niin morjens vaan. Toinen kiva ja usein toistuva risteys on sellainen, jossa oikelle käännyttäessä katu lähteekin 45 asteen kulmassa takaviistoon. Väistä siinä sitten, kun ei kertakaikkiaan voi nähdä - ja jos jää katselemaan, alkaa välitön tööttäily ja valojen vilkutus.

Seuraava Netto löytyi pian, eikä kukaan jäänyt alle. Valikoima oli kuitenkinkin kovin suppea, kyltin "erikoisoluet" alta löytyi energiajuomia - melko erikoisia oluiksi, totta kyllä. Muutamia karkkeja sentään sattui silmään, kuten jäätyneitä irtosormia, jotka olivat pakkauksen mukaan frozzen eikä frozen. Kassalla kohtasimme vielä oudon episodin: kassalla edellämme jonotti mummo, joka halusi mitä ilmeisemmin ostaa jotain mitä kassalta saa, kuten röökiä tai särkylääkettä - hänellä ei ollut muita ostoksia. Ladoimme siis omamme hihnalle, ja kun ne ehtivät kassalle, kassa alkoi piipata niitä heti. Mummon ihmeteltyä asiaa kassahenkilö väitti että hän on kiilannut jonossa ja joutuu nyt odottamaan. Saatanan idiootti, rähähti mummo - lopusta en saanut selvää, mutta siinä ei kyllä säästelty. Muori mouhusi aikansa keskari pystyssä, hyvä ettei päälle sylkenyt ja mainitsi vielä lopuksi että tuntee kassajuipin mutsin ja että tästä keskustellaan vielä. Katsoimme huuli pyöreänä, osaamatta selittää asiain oikeaa tilaa - tanskaa tosiaan ymmärtää jo jonkin verran, mutta puhumaan sitä ei vain pysty.

Paluumatkalla navigaattori otti ohjat, piti oikein tarkistaa että olihan osoite nyt oikea - hän nimittäin halusi, että kävisimme tekemässä u-käännöksen uimarannan parkkipaikalla, pari kilometriä täysin väärään suuntaan. Näin tehtiin, koska miksipä ei - ja näkihän siinä samalla Ruotsin tuikkivat valot meren takana. Seuraavaksi se ajatti periaatteessa oikeaan paikkaan, mutta ison kadun väärälle puolelle - eikä siinä mitään, mutta isoa katua ei voi nyt tietöiden vuoksi ylittää. Jouduin keksimään kiertoreitin itse, hänen korkeutensa hämmentyi omasta virheestään niin ettei osannut sanoa enää mitään. perille kuitenkin päästiin.

Vielä yksi tarpeeton ja pieni lisähuomio; täälläpäin, kuten myös eteläisessä Ruotsissa, on yhtä paljon tai jopa enemmänn graffitia ja tussisöheröä kuin meilläkin, mutta yhdellä erolla: täkäläisistä joukkoviesteistä saa selvän. Ei tarvitse miettiä että onko tuotos edes oikein päin ja onko tuo kirjain R, A vai ehkä H? Kääntöpuolena on tietenkin huomata, että eihän niissä useinkaan ole mitään järkeä; kuka nyt viitsisi kirjoittaa jokaiseen vastaantulevaan seinään että Pesto tai Purjo. Aika äkkiä loppuisi moiseen mielenkiinto, kaikilla.

Huomenna on tarkoitus ajella julkisen liikenteen veneillä sinne ja takaisin, käydä katsomassa auringonlaskua rannalla ja suunnata lopuksi sinne isoon kauppakeskukseen, sinne kaupungin ja melkeinpä maan ainoaan. Täällä ei muuten keskusta näivety, vaikka pyöräilijöitä on melkeinpä enemmän kuin autoilijoita ja tärkeimmät ostoskadut kävelykatuja. Mistähän se mahtaisi johtua?