Keskiviikko, 15. lokakuuta 2025, Kööpenhamina, Tanska

Aamu hädintuskin valkeni tänään, enemmänkin muuttui hieman kirkkaammaksi harmaaksi. Ilma oli sumuisen tihkuinen, lämpöä siinä kymmenisen astetta. Jumitimme tekemättä juuri mitään ensin sisällä ja lopulta bussipysäkillä - tarkoitus oli ottaa dösä toiseen suuntaan tästä lähipysäkiltä, ettei tarvitsisi kävellä. Muutaman pysäkin päästä voisi vaihtaa toiseen suuntaan menevään kulkuneuvoon tien toiselta puolelta, tai niin ainakin kuvittelimme nettikartan perusteella. Oikeassa maailmassa kyseistä pysäkkiä ei ollut olemassakaan, jouduimme kävelemään vielä piedemmän matkan. Sade sentään taukosi.

Päästyämme keskustaan ja metrolle oli lämpötila noussut jo viiteentoista, sade tauonnut ja sumu hälventynyt - harmaa ja matalalla roikkuva pilvisyys vielä jäi. Metrossa etsiydyin takaikkunan läheisyyteen, että sain tuijottaa tunnelin tyhjyyteen - vaan eipä siellä mitään kovin kiinnostavaa ollut, edes tyhjyys ei tuijottanut takaisin. Nousimme julkisen liikenteen lauttaan Knippelsbron pysäkiltä ja ajoimme linjan loppuun asti, Teglholmenille. Joukkoliikenneliput kelpasivat sellaisenaan, mutta perille päästyä Krista kuitenkin kysyi henkilökunnalta, että pitääkö nyt nousta laivasta jos tahtoo vain ajella eestaas. Ukko nauroi, että sopii jäädä, mutta vain tämän kerran - oli kai tottunut tyhmiin kysymyksiin. Seisoimme kymmenisen minuuttia laiturissa, kun kuski ja apumies polttivat tupakkaa ja pitivät taukoa. Aika paljon rennompaa hommaa kuin bussikuskin duuni, apumiehellä oli jopa oma pikku hytti jossa kahvinkeitin ja mukava penkki. Päätepysäkille kuului hajanaista ammuskelua, armeijan harjoitusalue on lähellä ja toinen puoli satama-allas tässä kohdassa pelkkää pusikkoa. Oli kuitenkin pakko vitsailla amerikan sotatoimialueista, joiden raunioitetuilla kaduilla vain dinosauruspukuiset mielenosoittajat vaeltavat.

Matkalle osui kaikenlaista jännää nähtävää, vanha satama- ja telakka-alue oli muuttunut asunnoiksi, laiturit muutettu pienemmille veneille sopiviksi ja kivijalassa tuntui olevan jos jonkinlaista elämää. Myös asuntolaivoja riitti, hyvin suuri osa niistä näytti olevan joko entisiä troolareita tai sitten pienten saarten välillä kulkeneita muutaman auton losseja. Kovin viihtyisiltä ne näyttivät, kuten myös asuintalot - yhdessäkin oli joka parvekkeella iso istutuslaatikko, josta työntyi köynnöksiä sun muita pitkin seiniä kiipeilemään ja reunan yli roikkumaan. Talo oli uusi, muutaman vuoden päästä se näyttänee lähes kokonaan vihreältä. Muutamakin meluisa päiväkotiryhmä jäi matkan varrelle ja lopulta laiva oli lähes tyhjä.

Ajoimme takaisin samaa reittiä, istuin tällä kertaa enimmäkseen sisällä, vähän liiankin mukavan lämpimässä - pieni keinutus ja moottorin hurina meinasivat nukuttaa, vaikka tämä alus kulkikin sähköllä. Astuin ulos ihmettelemään jossain Kuninkaallisen kirjaston kohdalla, lapsilaumat olivat vaihtuneet japanilaisiin turisteihin. Pois jäädessään ne kysyivät, pääseekö samalla lipulla takaisin vai pitääkö ostaa uusi. Apumies vastasi täysin pokkanaamalla, että valitettavast teidän pitää uida takaisin - kunnes nauroi ja tilanne laukesi. Saattaisinpa itsekin reagoida samalla tavalla, meilläpäin sellaista ei vain katsottaisi hyvällä. Huumoria, hyi, se on kielletty.

Ajelimme vielä Nyhavnin ja oopperatalon, joka muistutti simpukkaa, ohi aina Kastelletin linnoitukselle asti. Seurasin kylttejä vessaa kohti, aina pienelle merenneidolle asti, vaan eipä tullut yhtäkään vastaan - kiire seuraavalle lautalle kyllä tuli. Merenneito oli isompi kuin muistin, samoin turistilauma - edellisestä vierailusta on toki parikymmentä vuotta ja ylikin. Lautalle ehdimme viime hetkellä, mutta Krista ei ollut tyytyväinen; olisi vielä halunnut katsella, eikä juosta, etenkään näin lomalla. Eipä kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään, tai vaikka vaan jääneeksi odottamaan - en tietenkään olisi mennyt lautalle yksin.

Nyhavniin rantauduttuamme tilanne oli taas normaali, mutta orastava auringonpaiste muuttui alkavaksi tihkuksi. Oli tarkoitus mennä uutta siltaa pitkin Chritianhavnin (ei siis Christianian) puolelle katselemaan uuttaa aluetta ja syömään jotain. Joukkoliikennelaituri vaan sattui olemaan väärällä puolella kanavaa, sillalle päästäkseen olisi pitänyt kiertää melko pitkä lenkki ja tihkukin yltyi melkein sateeksi. Ravintoloja täällä kyllä riittää, mutta ne ovat hyvinkin turistisia - toisaalta, ihan huijauspaikka ei pitkään kestäisi näinä nettiarvostelujen aikoina. Kalliin puoleisia ne kyllä olivat ja moni niistä halusi pitää tunnin tauon lounaan ja iltaserviisin välillä, tietenkin juuri nyt. Löysimme silti ihan potentiaalisen paikan, terassi oli katettu ja lämmitetty ja tuoleilla oli vielä lämmitettävät päälliset. Toimii, ei haitannut tihku eivätkä jenkkituristien tyhmät jutut.

Krista tilasi kolmen smörren lajitelman; kananmuna-katkarapu, peruna-pekoni ja paahtopaisti - itselleni maistui klassikko nimeltään stjerneskud eli pyrstötähti; katkarapuja, kaviaaria, marie rose -kastiketta ja kolme rapeaksi leivitettyä ja kullankeltaiseksi paistettua kalafilettä. Juomaksi tietenkin iso olut, ja iso se olikin, nimittäin kuusi desilitraa. Vähän kallista, mutta todellakin sen arvoista, ihan näkymienkin puolesta.

Löntystimme hiljakseen kohti Kongens Nytorvia, ihmettelimme matkalla turisteja jotka halusivat ottaa selfien juuri siinä kohdassa, jossa taustaa hallitsi julkinen vessa ja sen iso pissoir-kyltti. Kolme askelta vasemmalle olisi saanut taustalle sataman ilman toilettia, mutta siinä kohdassa ei ollut tungosta. Erikoista. Istuimme hetken aikaa penkillä, tiheiden puiden alla, johon ei satanut vähääkään, seuraten kahden naakan häröilyä. Toinen niistä oli löytänyt oksanpätkän ja hyppi sen kanssa pysäköityjen pyörien ohjaustangoilla ja etukoreissa. Se luuli oksaa kai jonkinlaiseksi täytevohveliksi, yritti nimittäin lyödä sitä nokalla rikki päästäkseen käsiksi sisältöön. Eihän siellä mitään ollut, mutta yrittää kuitenkin piti. Vaan ah ja voi, oksa putoili tämän tästä maahan ja toisinaan toinen naakka vei sen. Ettäs kehtasi! Vähän väliä piti naakkua että naak naak, vaan ei se oksa sitäkään uskonut.

Päätin jättää pidemmän kaupunkikierroksen väliin ja suunnata sittenkin suoraan kämpille - ehtisimme vielä hyvin kauppakeskus Field'siin, peltojen keskelle, ja sitten katsomaan auringonlaskua. Perillä eivät odottaneet viime kerralta tutut pellot, vaan täyteen rakennettu ympäristö ja melkoinen ruuhka. Mitä kaikki nämä ihmiset tekivät täällä, arki-iltana vähän ennen kuutta? Ostarin viereen oli ilmestynyt iso tapahtuma-areena, netistä opimme että siellä esiintyisi tänään Simply Red. Vieläkö sekin on olemassa? Emme osanneet nimetä yhtään kappaletta, edes suurinta hittiä - kai niillä sellainen on? Aivan areenan vieressä nökötti iso pysäköintitalo, mutta se näytti tyhjältä. Ostarin parkkihalli taas oli ääriään myöten täynnä, vapaata ruutua ei tahtonut löytyä sitten millään. Syykin selvisi pian: areenan halli oli hinnoitellut itsensä ulos, ostarin parkista kun sai kaksi ilmaista tuntia jos latasi äpin ja tuntihinta oli senkin jälkeen halvempi. Ei ihme, että lähtiessämme autoja oli pysäköity tyhjät tontit ja tienpientareet täyteen.

Paikka löytyi lopulta, ajoimme hissillä katutasoon ja pölähdimme ovasta ulkoilmaan, emme suinkaan kauppakeskukseen. Mitä ihmeen suunnittelua nyt taas? Paikka on alle kymmenen vuotta vanha, ei tällaista sekoilua enää pitäisi olla. Tuulisen ja muutenkin tarpeettoman aukion yli sisälle, eri kohdasta kuin luulimme. Kävelimme oikealle, pitkän ostoskäytävän päähän asti - marketin piti olla siellä, vaan eipähän ollut. Opasteita ei tietenkään näkynyt ennen kuin nyt, turha niitä nyt sisäänkäynnin kohdalle on laittaa. Ihmiset tekevät herätehankintoja, kun näkevät jotain jännää ohi mennessään, tai niin ainakin luullaan. Itseäni moinen alkaa lähinnä kismittää, enkä ihan piruuttani hanki mitään mitä en tullut hakemaan.

Marketti löytyi käytävän toisesta päästä, sen ovelta maitohyllylle oli vielä toinen kilometri. Meijerituotteita emme tänään hankkineet, jos kahvijuomaa ja suklaamaitoa ei lasketa - halloweenkrääsää, erinäisiä karkkeja, leipomuksia ja panimotuotteita kertyi sitten niidenkin edestä. Vähän harmitti, että seuraavassa majapaikassa ei ole jääkaappia - mitään pilaantuvaa ei siis voi ottaa mukaan. Kylmälaukussa ja jäädytettyjen pullojen kanssa se kyllä selviäisi yhden vuorokauden, vaan ei millään kahta. Sähköisesti viilenevä kylmälaukku jäi tällä kertaa kotiin, se kun ei viime kerralla oikein jaksanut enää kylmentää, arvatenkin vanhuuttaan. Pörinää kyllä piti, mutta siinä se.

Päästyämme takaisin autolle oli parkkihalli aivan turvoksissa. En alkanut säätää ostoksia enempää vaan lappasin kaiken takaluukkuun umpimähkäisesti - parkkipaikkaa käytiin jo kyselemässä sinäkin aikana. Äkkiä ulos ja setvitään myöhemmin. Auringonlasku ehti jo olla ja mennä sillä aikaa kun seikkailimme jättihallissa, vaan tuskinpa sitä pilvien takaa olisi näkynytkään. Ja näkeehän sen taas huomenna, joskaan ei noin avoimen meren ja avaran taivaan alla.

Huomenna tosiaan alkaa kotimatka, vähitellen tosin. Alkuun koukkaamme Louisianan modernin taiteen museon kautta, en yhtään tiedä mikä näyttely siellä on, mutta koskaan se ei ole pettänyt - ihan pelkkä rakennus ja ympäristö riittäsivät, ilman taidettakin. Siitä jatkamme Helsingöriin, josta on vartin lauttamatka Ruotsiin - arvatenkin kaupan kautta, molemmissa päissä. Yötä olemme muistaakseni Värnamossa, Krista korjaa jos puhun omiani. Vähän ennen Värnamoa, pienemmällä tiellä, on muuten Cliff Burtonin muistokivi - pitääkin käydä katsomassa kun ajaa ohi. Bass solo take one ja näin.