Maanantai, 15. toukokuuta 2023, Utrecht, Alankomaat

Harmaa ja pilvinen aamu, noin 15 astetta eli hupparikeli. Yritin maksaa vuokraa aamiaista syödessä, nettipankki ilmoitti menevänsä 24:n tunnin ajaksi lukkoon, koska olen ulkomailla. Sehän on sitten kiva. Kimppaloton uusiminen onnistui selaimella, mutta veikkaus-sovellus ei toimi ulkomailla - eikä toiminut pankkikorttikaan, koko päivänä. Onneksi oli hieman käteistä, ei joutunut kävelemään eikä jäänyt nälkäiseksi - vaan tulee kuiva loma, jos se ei huomennakaan toimi.

Ratikoimme keskustaan, pysäkki on tuossa kymmenen metrin päässä. Eihän sinne ole kuin neljä pysäkinväliä, sanoi isäntä eilen, vaan ei maininnut että välit ovat pidempiä kuin meikäläisillä lähijunilla. No, riittihän siinä lähiötä katseltavaksi ja ihmeteltäväksi; miten joku noin geneerisen oloinen asia, kuten elementtitalo, voi olla niin leimallisesti hollantilaisen näköinen? Ja silti ne olivat.

Päärautatieasema oli kuin Pasilan Tripla hormoonipäissään, isompi mutta saman oloinen - samanhenkinen, pyöreistä elementeistä koostuva katoskin siinä ulkona heti. Asemalta aukion yli massiiviseen kauppakeskukseen, jonka ali virtaava kanava oli vielä 80-luvulla vilkas autotie. Paikan nimi oli Hoog Catharijne ja se tosiaan oli korkea. Kapitalismin pyhätön toisella puolella odotti tori ja kaupungin vanhempi osa, pullollaan kaatuilevia taloja, pieniä kiemuraisia kujia - ja tietenkin kanavia. Ja kissoja - niitä tavattiin ainakin viisi, joista yksi oli erityisen ystävällinen.

Utrechtin vanha osa on joskus muinoin ollut tähdenmuotoisen sakaralinnoituksen suojaama. Suuri osa kanavista seurailee edelleen samaa muotoa, niissä on jänniä käännöksiä ja mutkia. Monissa kohdin varsinainen katu kulkee korkeammalla, kanavan reunaa seurailee pienempi, kapea laituri - molemmat näistä ovat käytännössä täynnä ravintoloita ja baareja. Viikonloppuöisin saattaa käydä melkoinen plumpsahtelu ja molske yhtä aikaa, tai sitten ihmiset oppivat kerrasta. Kaiteitahan ei tietenkään enimmäkseen ole. Samalla ihmettelemme tupakointia; kadut ovat tumppeja täynnä ja aina vähän väliä nenään kantautuu jykevä pilven käihä - mutta kukaan ei näytä polttavan, ei edes sähktöupakkaa. Perin mystillistä.

Sint Willibrordkerk on pienehkö kirkko täynnä mitä värikkäimpiä seinämaalauksia - eikä pelkästään pönöttäviä pyhimyksiä, vaan myös erilaisia koristeraitoja ja muita kuviointeja; ihan kuin seurakunnan mummokerho olisi päästetty 200 vuotta sitten vapaaksi tylsinä talvi-iltoina, ja kevätauringon tyly valo paljastaisi lopulta totuuden. Sehän on siis nähtävä. Netin mukaan paikka oli auki, samoin lukitun ulko-oven aikataulun. No, kiinni oli myös viereinen pienoismallikauppa, joka sekin sanoi olevansa auki. Harmitti vain, että nyt jäi ostamatta Motörhaedin kiertuerekan malli. Melkoinen eri maailmojen törmäys, että sellainen on ylipäätään tehty - siitäkin huolimatta, että Lemmy itse tykkäsi rakennella sotakoneiden pikkuversioita.

Niin ikään kiinni oli myös Museum Speelklok, mekaaniseen musiikkiin ja erikokoisiin soittorasioihin (osa huoneen kokoisia) keskittyvä kokoelma. Wintergatan Marble Machinen fanina olisin halunnut nähdä kaikki nuo vieterivetoiset plinkuttimet, vaan sain tyytyä Dom-tuomiokirkon kellotorniremontin loputtomaan poraamisen ja piikkaukseen.

Palasimme kanavalle, siellä melankolisteli teinilauma vuokratuilla kanooteilla. Molskahtelua ei kuulunut, mutta varsin viihdyttäviä kauhunkarjaisun ja ryminän yhdistelmiä sitäkin enemmän. Tuli ihan mieleen viime elokuun tummanlämpimät yöt, kun sähköskuuteilla sai vielä ajaa kellon ympäri. Talomme edestä menee jyrkähkö mäki, ja sitä ikkunasta kantautuneen kaatuilun, kiljumisen, kiroilun ja känninaurun määrää kesäyössä on melkeinpä ikävä.

Takaisin Utrechtiin. Alkoi olla nälkä, suuntasimme kirkkoon johon ainakin pääsisi sisään - se kun oli muutettu olutravintolaksi. Nimi oli Belgisch Biercafé Olivier ja akustiikka edelleen samaa luokkaa kuin edellisessä elämässään - ilonen puheensorin melkeinpä löi naamaan kun oven avasi, vaikka paikka ei ollut edes puolillaan. Nautimme purilaisen, Croque Madamen, muutaman oudon uppopaistetun asian ja pari jommoisen hyvää IPA:a. Seinille oli maalattu uskonnollisten tekstien sijaan mm. Jacques Brel:in Ne me quitte pas, siihen Buddy Christin viereen. Ruoka oli hyvää, tunnelma katossa, katto korkealla ja palvelukin pelasi. Ensimmäisen oluen ja burgerin tilattuani poistuin vessaan, tarjoilija toi juomat sillä aikaa ja tokaisi Kristalle että here´s one for your imaginary friend. Mahtavaa.

Takasin asemalle ilman suurempia tapahtumia, tarkoituksena käydä vielä pikaisesti kaupassa. Tuollahan sellainen näyttää olevan, tosin lippuporttien takana. Ratikkaan ostimme automaatista pahviset kertaliput, mutta tuskin niillä pääsee junien puolelle. Mutta hmm, seuraavalla ratikkapysäkillä on näköjään myös kauppa - sinne siis. Pysäkki - tai oikeataan asema, laitureita on kymmenen - on toisessa kerroksessa, sillalla. Kiipeän portaat alas, Sillan alla virtaa kanava, sen molemmat puolet ovat niin täynnä polkupyöriä ettei jalkakytävällä mahdu kävelemäään. Kauppaa vaan ei näy. Hetken harhailtuani huomaan, että olen väärällä puolen kanavaa. Sehän on sitten kiva: laiturilta, jolle Krista jäi odottamaan, ei mene portaita kuin tällä puolen kanavaa. Kiipesin siis toiset portaat toiselle laiturille, ylitin kanavan, ravasin toiset portaat alas ja kauppaan - ja palatessa sama uudestaan. Rystyset valkoisina ja lippa vinossa palasin retkiltäni kuin kaukopartiosta. Olemukseni nähtyään vaimo kysyi, miksen vaan mennyt tuosta radan yli niin kuin kaikki muutkin. Että junaradan yli loikkimaan, laiturilta alas ja sitä rataa? Niin, tämähän oli tosiaan raitiotievaunu, ratikka, spåra, skuru - ja laituikin ihan kymmensenttinen. Ja kiskojen väli kivetty kuin katu. Tuntui fiksulta, hetken.

Kaupasta tarttui mukaan kolaa, erikoisolutta, juustokanapeitä, pieniä käärijn torttuja ja mystinen pyöreä asia nimeltä eiernkoeken. Se osoittautui puolimakeaksi täytekakkupohjaksi; vatkaa muna ja sokeri vaahdoksi, jne. Hetken pähkäiltyäni päätin vastata hämmennykseen lisähämmennyksellä; voitelin kakkuset ruskistetun voin makuisella margariinilla ja päällystin ne sitten kirkuvanpunaisella, tanskalaisella salamilla. Yhdistelmä tuntuu oudolta, mutta toimii kuin tauti - kysykää vaikka karjalaisilta. Kyytipojaksi sopi Harboe Pilsner, olut, joka ei maistu miltään. Jonkinlainen saavutus sekin.

Huomenna kolmen tunnin ajo Genttiin, matkalle mahtuu varmaankin yhtä sun toista - katsotaan niitä sitten kun aika on. Ja sitä ennen isäntä lupasi kuukkaila meille kaupungin parhaat skrämbld eggsit. Tämä jää nähtäväksi. Tu dui, kuten täälläpäin sanotaan.